Pako Babylonista

Epilogi

2011-05-31T04:53:00.000-07:00

Maailma on uniluoma
yhteinen satu, tarina
tornit kohoaa korkeuteen
kirkot auki taivaaseen
tehtaat puskee usvaa
koneet tuottaa onnea
teräsrunkojen seassa
uinuu ihmisromua

Jokaisessa itseään kunnioitaavassa blogissa tulee näyttää tissit ja lainata A. W. Yrjänää. Nyt olen tehnyt molemmat.

Tarina elämästä tuttujen ja turvallisten kuvioiden ulkopuolella on taas tältä erää takana. Uuden-Seelannin matkasta alkanut polte nähdä ja kokea ei silti osoita haalistumisen merkkejä. Useiden pienten Euroopan trippien jälkeen Kaakkois-Aasian matka oli eri tavalla mieltä avartanut kokemus, jonka pääosissa olivat vieraat ihmiset, kulttuurit ja oma seikkailunhalu. Vastoinkäymisittä ei taaskaan selvitty, mutta niitäkin kuuluu muistella lämmöllä. Kaikki merkit viittaavat myös siihen, että tarina saa tulevaisuudessa jatkoa. Ehkäpä vuoden päästä Transsiberian ja Kiinan muodossa...

Mutta palataanpa vielä esipuheessa esiteltyyn Babyloniin. Se ei ole käsitteenä mustavalkoinen. Lyhyesti voisi muotoilla, että Babylon on siellä, missä ihminen menettää otteen omaan elämäänsä ja ajautuu hallitsemattomaan kaaokseen hukaten elämänhalunsa. Toisaalta myös onni on siellä, missä on helppoa olla onnellinen - oli se sitten kotona tai toisaalla. Babylonista pakenemiseen ei siis välttämättä tarvita matkalippua palmun alle, vaan yksinkertaisesti elämästä nauttimisen taitoa. Lasi olutta ystävien seurassa, kuuma grilli kesämökin rannassa tai tyttöystävän hymy työpäivän jälkeen - kaikki on pitkälti kiinni siitä, huomaako arvostaa arkipäiväisiä asioita.

"Joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle" -sanonta pitää osittain paikkaansa. Harvoin muistaa arvostaa niitä tavallisia päivittäin toistuvia rutiineja tai esimerkiksi suomalaista yhteiskuntaa ja luotettavaa virkavaltaa. Laosissa niitäkin tuli ikävä, vaikka tavallisesti arvostelenkin mielelläni pohjoista pahoinvoivaa hyvinvointiyhteiskuntaa. On tosin pakko sanoa, etteivät pitkät reppureissut ole saaneet minua erityisesti ikävöimään Suomea maana, vaan nimenomaan täällä olevia ihmisiä, ystäviä.

Seuraava matkaan liittyvä projekti on työstää reissusta kertova tarina visuaaliseen muotoon, sillä valokuvien ohella myös videomateriaalia tuli haalittua valtavasti. Innokkaimmat voivat alkaa odotella Travel Channelin maailman ensi-iltaa.

Tämä tarina päättyy allekirjoittaneen lyyriseen tajunnan virtaan. Kiitos teille harvoille lukijoille sekä matkakumppaneille.

Jossain Kaakkois-Aasiassa helmikuussa 2011.

Sulkakynällä, elämän vedellä
 Kirjoitan päiväkirjaa 
Paratiisissa autiossa 
Ja maailma kuolee hiljaa  

Avaruuden huminaa 
On korvissani polte moottorin
 Hiljaisuuden kieltä  
Puhuu sisälläni rauha kulkurin 
Erilaista väylää samaan suuntaan
Kahta jalkaa, kahta pyörää 
Ilman mieltä, ilman suuntaa 
Vailla syytäkö kuljetaan? 
Ja tie vie mukanaan  

Kuvani on hento 
Se piirtää itsensä yhä uudestaan 
Aalto pyyhkii kasvot
 Aika saa värit haalistumaan
 Ranta katoaa 
Ranta syntyy taas 
Minne ikinä kuljen
 Tie jatkaa kulkuaan  

Tie on pitkä
 Tie on hidas
 Tie on raskas 
Kuluttava

 Se on näyttänyt murhatun
 Se on näyttänyt murhaajan 
Olen nähnyt elämän 
Olen nähnyt kuoleman  

Entä sitten kun tulee reuna
 Jolta putoan tyhjyyteen?  

Tie sen näytti
Ei maailma ollutkaan vankila
 Ei maailma ollutkaan litteä 
Me olemme vain pisaroita meressä 
Taivaan tuuliin haihdumme  

Vaan jokainen risteys voi suunnan muuttaa 
Raottaa uutta ikkunaa 
Silmät aunneina hengitän elämää 
Ja maailma piirtää kuvat uudestaan 
Aalto hukkuu rantaviivaan  

Tie on unelma 
Unelma vapaudesta 
Vaan ei vapaus ole yksin
 Se on pelkoa, yksinäisyyttä, eroa 
Lapsellista pelätä  
On pahaa silmää 
Uutta jumalaa
 Lyhyt taival kerran päättyy 
Ota irti kaikki mitä saat  

Unelmat toteutuvat 
Unelmat kuolevat 
On mennyt yhtä kaukana kuin tuleva 
Mieli täynnä on pahuutta 
Maailma myös kauneutta 
Astu ulos ovesta
 Ja tie vie mukanaan  

Sillä hetkessä on kaikki
 Eletty ja elämätön elämäsi 
Joskus on hyvä tuntea ikävää 
Ja seurata tietä ilman päämäärää  

- Lyyrikko-Pave

Gilien kauneus ja merikilpikonnat veivät sydämen

2011-05-25T08:36:00.000-07:00

Bali - tuo Indonesian turismin perkele ja maailman rantapummien ja takatukkasurffareiden Mekka.

Ensimmäinen ilta Balilla Kutan-Legianin alueella tarjosi lihapullia ja reilun euron tuplavodkaredbulleja. Hyvin nopeasti tulimme Sinin kanssa johtopäätökseen, että tänne emme jää. Turistipuljut, agressiiviset kaupustelijat, äänekkäät yökerhot ja nuoret päätään täyteen kiskovat surffarit tekivät joukkioomme vaikutuksen, joka ei ollut järisyttävän positiivinen. Myöskään Kuta beach, joka tunnetaan maailman parhaana aloittelijoiden surffirantana, ei vakuuttanut millään lailla, vaikka maininkien tuijottelu auringon laskiessa olikin mukavaa. Niinpä päätimme valita kahdesta vaihtoehdosta, jotka molemmat tuntuivat erinomaisilta. Ensimmäinen oli Balin pohjoispuolella sijaitseva Lovina, jota oli kehuttu useassa reissukirjassa. Mustan laavahiekan peittämät rannat olisivat kuulopuheiden ja kirjallisen informaation mukaan kauniita ja rauhallisia. Toinen vaihtoehto olivat paratiisin määritelmän täyttävät Gili-saaret muutaman tunnin minibussi- ja pikavenematkan päässä.

Kuta Beach

Tähän väliin voin heittää informatiivisen kommentin, että Balista tunnetaan yleisesti lähinnä Kutan alue. Saari on kuitenkin yllättävän suuri ja sen maisemat koostuvat surffareiden lisäksi muun muassa muutamista jylhistä tulivuorista, joista korkein kohoaa muutamaan kilometriin. Balilta löytyy siis rauhallisempiakin soppeja, etenkin hiljaisella kaudella ennen kesäkuuta.

Ensimmäisen illan pimentyessä päädyimme Sinin kanssa vaihtoehtoon, että hyppäämme aamulla bussiin, joka vie meidät reilun tunnin matkan päähän Padang Baihin, josta nousemme pikaveneeseen ja suuntaamme Gili-saarille. Gilit sijaitsevat vuoristoisen Lombokin saaren vieressä. Saaria on kolme: Air, Meno ja Travangan. Meno kantaa lempinimeä "honeymoon island", Travangan on puolestaan bilesaari ja Air jotain niiden väliltä. Tingimme menopaluun Gili Airille 400 000 rupiaan eli reiluun 30 euroon. Gileille menemisen hintapolitiikka on jännittävää. Esitteessä lukee, että edestakainen matka irtoaa 1 300 000 rupialla eli rontilla sadalla eurolla. Tuota hintaa ei kukaan kuitenkaan edes yrittänyt pyytää meiltä. En usko, että kyseistä hintaa pyydetään edes high seasonilla, mutta mene ja tiedä. Nyt pääsimme jokatapauksessa halvalla.

Matkalla Gileille

Matka taittui mukavasti pikaveneellä, joita liikennöi Gileille ja Lombokiin useita. Paatin perässä olleet viisi 300 hevosvoiman moottoria takasivat matkan taittumisen alle kahdessa tunnissa. Samaan aikaan muu joukkio jäi Kutan alueelle, sillä surffaukseen jo aiemmin tutustunut herra Jussila sai J. Keisarin innostumaan aalloista.

Juokse sinä humma...

Noin viisi tuntia Kutalta lähtömme jälkeen nautimme Simban kanssa aamupalaa ja Bintangia Gili Airin rantahietikolla. Sen jälkeen kävelimme saaren toiseen päähän puolessa tunnissa ja vakuutuimme siitä, että valintamme osui nappiin. Turkoosi meri hyväili saaremme rantaa ja parin kilometrin päässä kohosi Lombokin saaren huikaiseva vuoristo, jonka korkein huippu halkoi pilviä 3,7 kilometrin korkeudella. Koska reissu alkoi jo vedellä viimeisiään, niin päätimme hiukan snobeilla ja majoittua ilmastoituun majaan You Py bungalowsiin. Hintaa bungalle tuli 17 taalaa yöltä, joten se oli Singaporen jälkeen koko reissun kallein majapaikka. Gilit ovat myös siitä huippu paikkoja, ettei saarille ole onneksi tuotu ainoatakaan maalla liikkuvaa mootorikulkuneuvoa, vaan pieniä saaria voi kiertää ainoastaan kävellen tai heppojen vetämissä kärryissä.

Heppa tuktuk

Gili Airin rantaa

Kotikolo (vasemmalla), You Py-bungalows

Simba! Taustalla Lombokin saari

Täkäläiset keräilevät saalista laskuveden aikaan

Aamupalalla kotiravintolassa

Smile or grin

Aurinko laskee Balille päin. Vasemmalla Balin kolmeen kilometriin kohoava tulivuori

Muruset pimeässä

Ensimmäiset päivät kuluivat riippumatossa, korallien peittämällä rannalla hengaillessa ja Gita Gili-ravintolassa mainiota sapuskaa sekä Gili island ice tea-drinksuja nautiskellen. Paikan henkilökunta oli indonesialaiseen tyyliin älyttömän mukavaa porukkaa. Tosin toisena päivänä olimme jo sen verran aktiivisiä epeleitä, että vuokrasimme snorklauskamat ja kävimme omatoimisesti tutustumassa uskomattomaan Airia ympäröivään vedenalaiseen maailmaan. Heti koralleille päästyämme todistin kuumottavan Lattapyrstökäärmeen (http://en.wikipedia.org/wiki/Laticauda_colubrina) hengailemista parin metrin syvyydessä, mutta pintaan kaverilla ei onneksi ollut kiinnostusta uiskennella. Korallien uskomattoman monimuotoinen maailma sai myös Sinin ihastumaan vedenalaiseen maailmaan ikihyviksi, vaikka jouduimmekin jälkimmäisellä snorklauskerralla laskuveden aikaan hieman varomaan matalalla lymyileviä merisiilejä.

Gita Gili & happy hours

Laskuveden aikaan rannalla

Joku muukin oli laskuveden aikaan rannalla (muukin - hehheh)

Ilta saapuu Gili Airille

Eräänä iltana Gita Gilissä hengaillessamme yksi puolittaisista frendeistämme sai houkuteltua meidät snorklausreissulle seuraavana päivänä. Akuuttien vatsanväänteiden takia jouduimme lykkäämään trippiä päivällä. Kaikkia Gili-saaria reunustavat uskomattoman hienot korallit. Venereissulla kävimme ensin Gili Menon liepeillä bongaamassa yhden merikilpikonnan ja sateenkaarenvärisiä fisuja sekä koralleja. Sen jälkeen pysähdyimme pariksi tunniksi Menolle syömään ja hengailemaan.

Lähdössä

Meno vei paljon kiertäneet travellerit pienehköön nirvanaan. Olimme viihtyneet Airilla loistavasti, mutta Menon valkoiset paratiisirannat ja uskomaton rauha joka puolella tekivät meihin sellaisen vaikutuksen, että päätimme vakavasti harkita saaren vaihtoa. Airin rannat olivat muuten loistavat, mutta ne oli rakennettu monin paikoin täyteen pieniä huvimajoja, joten täysin rauhallisia spotteja oli vähän. Lisäksi aallokko osui saarelle siten, että koko ranta oli täynnä terävää kuollutta korallia - mikä oli toki kiinnostavaa ja kaunista, muttei jalkapohjaystävällistä.

Airin rantaa

Ankka relaa

Snorklailureissu jatkui vielä Menolta takaisin Airin edustalle. Olin jo lopettelemassa puolen päivän rupeamaa, kun näin jonkin ison liikkuvan allani ja säpsähdin vaistomaisesti. Kun katsoin kohdetta uudelleen, niin hymy levisi suupieliini ja innostus koko kehoon. Noin metrin pituinen merikilpikonna oli ruokailemassa suoraan alapuolellani vain parin metrin syvyydessä. Sen leukojen jauhaessa koralleista levää, pyörivät lukuisat sateenkaarenväriset kalat sen suupielien ympärillä ilmeisesti osinkoja haalien. Kohotin pääni pinnan yläpuolelle ja huusin sadan metrin päässä jo rantautumassa olleelle Sinille, että tuuppa vilkaisemaan vekkulia. Olimme nähneet jo Menon tienoilla uhden merikilpikonnan, mutta se oli pienempi ja käyskenteli pohjassa noin viidentoista metrin syvyydellä, joten tämä tilaisuus oli täysin toista maata. Simba snorklaili takaisin koralleilleni vilkaisemaan otusta. Itse tuijottelin kaveria varmaan viisitoista minuuttia, enkä olisi millään malttanut lähteä pois. Lopulta hyvästelin jättikokoisen ystäväni sukeltamalla sen yläpuolelle ja silittämällä pari kertaa sen kilpeä. Otus ei ollut moksiskaan, vaan jäi tyytyväisenä jatkamaan ruokailuaan minun palatessani rantaan.

Kilpparien kaveri

Iltapäivällä olimme fiiliksissä reissusta, vaikkakin parhaat korallit olivatkin olleet oman majapaikkamme lähettyvillä ja venereissu oli siten turhahko. Olimme kuitenkin kilahtaneet Gili Menoon, jolla poikkesimme reissulla ja päätimme muuttaa seuraavana päivänä. Gili-saarten ja Lombokin välillä kulkee saarihyppelypaatteja pari kertaa päivässä ja päätimme hypätä iltapäivällä lähtevaan jollaan. Island hopping onkin Gileillä käsite ja monet reppureissaajat tekevät päivän parin trippejä muille saarille, yleensä Travanganin pääsaarelta käsin. Saarten välinen etäisyys on vain puolentoistakilometrin luokkaa, joten siirtymät ovat nopeita ja melko edullisia. Saarten väliä ei pienistä etäisyyksistä huolimatta tule missään nimessä lähteä uimaan, sillä vaaralliset merivirrat ovat vieneet ihmisiä. Aamupalan ja muutaman korttipelin jälkeen hyvästelimme hieman haikeina Gili Airin ja suuntasimme "Honeymoon Islandille".

Saarihyppelyä odotellessa

Myös Airilla asusteleva katti päätti odotella meidän seurana veneen lähtöä

Gili Meno on saarista kaikkein hiljaisin ja myöskin kallein. Samalla se on kuitenkin paratiisimaisin ja kaunein. Menolla vietetyt kolme päivää vierähtivät kuin siivillä. Ensimmäisen yön majoituimme perusbungalovissa parin sadan metrin päässä rannasta, muuta pariksi viimeiseksi yöksi otimme tuplahintaisen (20 dollaria) majan rannasta ja nautimme elämästä toden teolla. Päivät ja illat kuluivat perinteisissä merkeissä - uimista, lukemista, riippumattoilua, vuoroveden vaihtelun ja Lombokin vuorten katselua sekä erinomaista ruokaa.

Gili Menon karummalla puolella laskuveden aikaan

Menon paratiisirantaa. Taustalla edellinen kotisaaremme Gili Air, jonka taustalla olevat vuoret ovat puolestaan Lombokia

Miljonäärin on helppo hymyillä

Mattoilua

Gili Travangan ja Menon rantaa Menolta kuvattuna

Chilling out

Kotirantaa Menolla

Ehkä koko reissun paratiisimaisin paikka jätti sydämeen jäljet, jotka eivät luultavasti koskaan lähde. Samoin tekivät - taas kerran - merikilpikonnat. Tällä kertaa kyse oli vain joidenkin viikkojen ikäisistä veitikoista. Aivan Menon rantapolun (kadusta ei oikein voi puhua) vieressä on pieniä uima-altaita pienten kilpikonnien kasvatusta varten. Pienimmillään alle kymmenen sentin pituiset otukset olivat kaikkien näkösällä yötä päivää - ne kasvatetan altaissa kahdeksan kuukauden ikäisiksi, jonka jälkeen epelit voidaan turvallisesti päästää mereen. Pieniä kilpikonnia uhkaavat monet vaarat, minkä vuoksi niitä suojellaan. Juttelimme toiminnan kymmenen vuotta sitten aloittaneen paikallisen sedän kanssa ja hän kertoi, että erä suuri ongelma on esimerkiksi se, että kilpikonnien munat ovat indonesialaista perinneruokaa. Lisäksi vesien saastuminen, roskaaminen ja erilaiset pedot rannalla sekä meressä ovat vaaratekijöitä nuorille kilppareille.

Pikkukilppareita

Tämä kaveri oli noin kymmenen sentin mittainen

Menon rantaa

Polskuttelua kotirannan linnumaidossa

Paratiisi

Tätä rapulaista en halunnut kätellä

Normi päivä

Ankka ja kookospähkinä

Paikallinen kilpikonniensuojelusta vastaava herra sai meidän kunnioituksemme ja teimmekin pienen lahjoituksen sekä ostimme support-paidan, jonka tuotot menivät lyhentämättöminä kilpikonnien suojeluun. Rahaa tarvitaan, sillä tälläkin hetkellä osa otuksista asuu vanhoissa kylpyammeissa, sillä altaita ei ole tarpeeksi. Haastattelemallamme herralla oli tällä hetkellä 400 kilpikonnaa ja lisää löytyi saaren toiselta puolelta ja muilta saarilta. Nostan hattua herralle, joka oli oma-aloitteisesti alkanut tehdä duunia kymmenkunta vuotta sitten ja onnistunut ainakin osittain turvaamaan Gilien kilpikonnapopulaation säilymisen.Tärkeää on nimenomaan munien ja pienten poikasten turvaaminen, sillä aikuisella metrin tai jopa puolentoista pituisella mötkäleellä ei vesissä ole enää juuri vihollisia. Pahin uhka on yllättäen ihminen ja pahin vihollinen taitaa olla muovipussi - aikuisia kilppareita tukehtuu niihin aina silloin tällöin. Lisää infoa asiasta kiinnostuneille löytyy täältä: http://gilimenoturtles.com/.

Iloiset epelit

Supporttia pikkuisille

Sateenkaaren päässä odottaa aarre

Viimeinen auringonnousu Balin merellä ennen kotiin lähtöä

Kai joskus on vain pakko mennä...

Haikein mielin suuntasimme lopulta Travanganin kautta takaisin Balille. Kutalla näimme taas frendimme J:n K:n ja S:n, joiden kanssa vietimme viimeisen illan Indonesiassa. Kaverit olivat olleet Balin pohjoisosissa Lovinassa ja käyneet ihmettelemässä tulivuoria. Seuraavana päivänä Airasia kuljetti meidät Densaparista takaisin pohjoiselle pallonpuoliskolle Bangkokiin, jonne oli viiden tunnin lento.

Bali jää taakse

Banglamphon alueella viimeistä iltaa istuskellessa mieleen hiipi ajatus, että mitä jos Thaimaata kiertelisi vielä vaikkapa kuukauden... Olosuhteet eivät valitettavasti mahdollistaneet asiaa tällä kertaa.
Kolme kuukautta oli nyt armotta takana. Viimeistä Changia pitkään aikaan maistellessani pohdin taas tuttuja kliseitä. Maailma on älyttömän pieni. Suomalaiselle kaikki on mahdollista. Yksi parhaista asioista mitä ihminen voi tehdä, on kiertää maailmaa ja nähdä erilaisia paikkoja, kulttuureita ja ihmisiä. Järjen käytöllä ja rauhallisuudella pärjää kaikkialla maailmassa - ei ole väliä mitä tulee eteen ja missä. Jne. Jne. Jne. Ilta kääntyi yöksi haikeissa, mutta muistorikkaissa tunnelmissa ja aamulla Finnair nappasi meidät mukaansa. Kolmen kuukauden busseissa köröttelyn jälkeen 10 tunnin Bangkok-Helsinki-lento tuntui ohikiitävältä hetkeltä, jonka jälkeen oli aika havahtua taas todellisuuteen - kotona ollaan.

PS. Blogi laitetaan vielä mahdollisesti nippuun epilogissa.

Toba-järven tie

2011-04-27T06:51:00.000-07:00

Maailman suurimman muslimimaan, Indonesian, pohjoisimman saaren, Sumatran, pohjoisosissa sijaitsee supertulivuori. Supertulivuoret ovat romahtaneita kraatereita ja ne voivat olla tuhansien neliökilometrien laajuisia. Maailman tunnetuin tämän tyyppinen tulivuori lienee Yellowstone Yhdysvalloissa. Indonesiassa sijaitseva Toba on niin ikään maailman tunnetuimpia supertulivuoria. Toba syntyi yli 70 000 vuotta sitten tapahtuneen valtavan purkauksen seurauksena.

Toba on kauttaaltaan vuoristoista.

Supertulivuoria ei ole purkautunut aikoihin. Sanotaan että uusi purkaus voisi aiheuttaa ydintalven ja laskea laskea maapallon lämpötilaa vuosikausiksi. Toban edellisen purkauksen seurauksena tuhkaa satoi koko Sumatran alueelle kymmenien metrien kerros ja ihmisrotu kävi sukupuuton partaalla. Supertulivuorten alueet ovat yleensä todella kauniita, joten niinpä meidän seuraava etappimme oli tämä valtaisa, 900 metriä meren pinnasta sijaitseva, kraaterijärvi.

Pattijoen kulttuurikierroksen jälkeen lensimme Simban ja Juitun kanssa Bangkokista Medanin miljoonakaupunkiin Sumatralle. Medania en voi suositella kenellekään muuta kuin pakollisena välietappina. Vajaan kahden miljoonan ihmisen kaupunki oli likaisin ja rumin paikka, missä olen koskaan yöni viettänyt. Vietimme siellä yhden yön purkutuomion ansaitsevassa guest housessa väistellen katosta putoavia vesipisaroita ja tappaen torakoita.

Kohti Indonesiaa.

Medanin suurin moskeija

Melkein vesitiivis katto.

Seuraavana aamuna minibussi vei meidät neljän tunnin matkan päähän Toba-järvelle. Matka taittui indonesialaista tööttö-kulttuuria ja kaoottista liikennettä ihmetellessä. Juitu kertoo tööttäämisestä enemmän toisessa blogissa, mutta sen verran voin valottaa, että torvea käytetään tauotta ja ilmaisemaan kaikkea mahdollista. Toban jylhillä rinteillä Parapatin kaupungin liepeillä meitä tervehti tien varrella hengaillut apinalauma. Parapatin kaupungista otimme heti lounaan jälkeen lautan Samosirin saarelle, keskelle Toba-järveä.

Toban tervetuliaiskomitea.

Toba-järvi on meille suomalaisille tuttu etenkin Madventuresin ensimmäisen tuotantokauden ansiosta. Rikun ja Tunnan vaikutus alueen turismiin näkyy järven seuduilla selvästi. Täkäläiset majapaikkojen pitäjät muistavat pojat yhä ja jaksavat kysellä suomalaisilta travellereilta ahkerasti, että "mitä kuuluu" - selvällä suomen kielellä siis. Toba-järven alue on siitä harvinaisuus Indomaassa, että sen asukkaat, Batakit, ovat lähes kaikki kristittyjä. Batakit ovat asustelleet Toban alueella vuosisatoja, ehkä jopa tuhansia. Heimon ominaispiirteisiin kuuluu pyyteetön ystävällisyys - Batak-heimon edustajat olivat koko reissun ystävällisintä ja iloisinta porukkaa.

Täkäläiset koululaiset halusivat haastatella meitä treenatakseen englannin taitojaan...

...ja heistä oli ehdottoman tärkeää myös poseerata eksoottisten suomalaisten kanssa.

Toba on viimeisen vuosikymmenen kärsinyt turistien kaikkoamisesta, joka johtuu pääasiassa Indonesian talouden heikkenemisestä. Samosirin saarella sijaitseva Tuktukin kylä on täynnä majapaikkoja, joista suurin osa oli tyhjillään. Tosin olimme liikkeellä low seasonilla. Tarina kertoo, että Batakin kylpivat rahassa 1990-luvulla, mutta ovat nykyisin onnellisia nähdessään harvoja turisteja saarellaan. Siltä asia myös vaikutti. Ensimmäisiksi päiviksi majoituimme älyttömän mukavan isäntäperheen Batak-taloihin Merlyn guest houseen. Pari päivää vierähti riippumatossa vuoria katsellessa ja järvessä polskutellessa. Illat puolestaan kuluivat majapaikan ravintolassa Kun-nimistä koiranpentua rapsutellessa ja isäntämme Rion soitellessa kitarallaan kaikkea aina Batak-lauluista Pink Floydiin. Seuraa meille pitivät myös majapaikassamme asustelevat hollantilaiset ja espanjalainen tyttö. Lisäksi saimme nauttia Buddyn, saaren virallisen kaverikoiran, seurasta. Se nimittäin hengaili kanssamme kolme ensimmäistä päivää seuraten meitä kaikkialle.

Sini mattoilee. Taustalla Batak-taloja.

Tuktukin virallinen kaverikoira, Buddy.

Kun ja meitsi.

Chilling out.

Koira ja kissa-leikki.

Tuktukin kylän raitti oli hiljainen.

Rio musisoi Merlyn guest housessa.

Venemies.

Parin päivän jälkeen päätimme muuttaa Tuktukin toiselle puolelle reilun kilometrin päähän parempien maisemien perässä. Reggae guest housen Matiaaksi esittäytynyt nuori batak kertoi Madventuresin poikien majoittuneen samassa paikassa vuonna 2002. Matias oli kunnostautunut suomen klielen opettelussa, sillä hänen indonesialainen velipoikansa asustelee Turunssa ja työskentelee Viking linella. Iltaisin uudessa näköalaravintolassamme soi muun muassa Zen Cafe. Hämmentävää.

Mr. J. Reggaen näköalaravintolassa.

Riippumatossa on kivaa.

Simba ja Toba.

Samosirin jylhyyttä ja batak-taloja.

Viljelmien takana kohoava vuorijono jatkuu kymmeniä kilometrejä todellä jyrkkänä.

Neljäntenä päivänä päätimme lähteä kiipeämään läheisille vuorille, sillä halusimme nähdä jylhän supertulivuoren ympäristön lintuperspektiivistä. Meille kuitenkin sanottiin, että edellisen illan valtavasta ukkosmyrskystä johtuen polku on melko hasardi, joten päätimme patikoinnin sijaan ottaa prätkät alle ja lähteä ajamaan ympäri sadan kilometrin pituista Samosorin saarta. Idea osoittautui loistavaksi. Aamupäivän ajelimme rantaa pitkin kulkevaa mäkistä tietä ja ihastelimme maisemia. Välillä pysähdyimme tien varteen ja kiipesimme viereiselle kukkulalle, jossa laidunsi muutama lehmä ja vesipuhveli. Maisemat olivat mahtavia ja aurinko lämmitti kehoa ja mieltä.

Paussilla.

Coolisti kukkuloilla pt.1.

Coolisti kukkuloilla pt. 2.

Tässä vaiheessa tie oli vielä mainio.

Muutaman tunnin ajelun ja pysähdysten jälkeen olimme Samosirin toisella puolella. Päätimme suunnata saaren poikki kulkevalle vuoristotielle, joka veisi meidät kukkuloilla oleville järville ja lopulta takaisin Tuktukiin. Tie huononi heti, mutta ajelu vuoristotiella oli mukavaa, vaikkakin vaati tarkkaavaisuutta. Päällyste oli tehty ehkä kymmenen vuotta sitten ja siitä oli jäljellä noin neljännes. Ylhäällä löysimme itsemme pieneltä järveltä, jonka rannassa täkäläiset pesivät pyykkiä ja vesipuhvelit piehtaroivat vedessä. Pohdimme hetken takaisin paluuta, mutta päätimme jatkaa saaren poikki kulkevaa pikkutietä takaisin omalle puolellemme. Sää oli vielä mukava ja pimeän tuloonkin viitisen tuntia aikaa.

Samosirin toisella puolella.

Kohti kukkuloita.

Seuraava puolituntinen kului vielä kivikkoisella, mutta kohtuullisen ajokuntoisella tiellä. Siitä alkoivat vastoinkäymiset.

Tie huononi huononemistaan, emmekä tienneet yhtään kuinka pitkällä olimme. Majapaikasta saamamme kartan mukaan puoliväli oli jo ohitettu, mutta maisemat eivät viitanneet siihen. Sitten taivas alkoi tummeta ja silmänräpäyksessä ilma viileni.

Sade alkoi hitaasti, mutta jo parin minuutin kuluttua taivas repesi totaalisesti. Pysähdyimme kukkuloilla ensimmäiseen vastaan tulleeseen kylään ja kysyimme täkäläiseltä perheeltä voisimmeko odotella tovin sateen taukoamista heidän katoksessaan. Batakit ovat ystävällisiä ihmisiä, joten he antoivat meidän istuskella majansa ulkokatoksessa. Kolme länsimaista matkailijaa olivat pikku kylässä nähtävyys, joten hetken kuluttua kaikki lähitalojen lapset olivat kanssamme samassa katoksessa. Englantia ei juuri puhuttu, mutta vaihdoimme hymyjä ja saimme erään tytön kanssa selvitettyä olevamme Suomesta. Kahviakin meille tarjottiin, muttemme kehdanneet ottaa sitä vastaan - sateensuoja oli enemmän kuin tarpeeksi.

Tässäkin vaiheessa tie oli vielä ok.

Sade yllätti.

Suojassa.

Muksut seurasivat sadetaukoamme.

Puolisen tuntia katoksessa hengailtuamme totesimme, ettei sade luultavasti lakkaa moneen tuntiin. Päätimme jatkaa matkaa, mutta halusimme kiittää hetkellista isäntäperhettämme jollakin eleellä. Ikäväksemme meillä ei ollut mukana mitään järkevää annettavaa. Olin jo aiemmin Laosissa Ban Phapon kylässä täkäläisten kanssa hengaillessamme pohtinut, että aina pitäisi olla mukana jokin pieni lahja, kuten esimerkiksi postikortteja tai valokuvia Suomesta. Niitä ei ollut silloin, eikä ollut nytkään, mutta päätimme antaa mukanamme olleen kartan - josta lapset olivat kovin kiinnostuneita ja joka oli meille osoittautunut lähes käyttökelvottomaksi - ja pari lompakoissamme ollutta suomalaista kolikkoa. Rahan antaminen tuntuu yleensä tökeröltä, mutta tällä kertaa antamamme euro ja kymmensenttinen olivat perheelle puhtaasti muisto kolmesta hölmöstä sateessa ajelleesta suomalaisesta.

Kiitimme ja jatkoimme matkaa. Englantia hieman puhunut tyttö kertoi, että Tuktukiin oli vuorten yli parikymmentä kilometriä, joten ajattelin meidän olevan perillä vajaassa tunnissa. Alkumatka taittui vielä mukavaa tietä pitkin ja keskinopeus pysyi kolmenkympin tienoilla. Totesin Sinille, että "onneksi tie on varsin hyvä". Heti sen sanottuani - seuraavan mutkan jälkeen - tie muuttui täysin. Tie - jos sitä siksi voi kutsua - oli pelkkää nyrkin kokoista kivikkoa ja valtavaa kuoppaa sekä sateen synnyttämiä valtavia lätäköitä, joista ei voinut kuin arvata kuinka syviä ne milloinkin olivat. Keskinopeutemme putosi saman tien kymmenen-kahdenkymmenen kilometrin tienoille ja ajaminen oli harvinaisen ikävään. Suurten kivien ja lätäköiden väistely ja pienemmän kivikon päällä ajelu aiheutti jatkuvat tärinän, joka alkoi tuntua ikävältä. Seuraava ongelma tuli vajaan kymmenen kilometrin jälkeen. Risteys. Sellaista ei ollut kartassa, jonka olimme jättäneet kylään, joten päätimme seurata vasemmalle kaartuvaa suuremman näköistä tietä. Noin viiden kilometrin päässä eteen tuli toinen risteys. Muistelimme, että niillä tienoilla pitikin olla risteys, jonka vasen haara veisi meidät kyläämme ja oikea haara toiseen läheiseen kylään. Niinpä jatkoimme vasemmalle.

Tie alkoi pikku hiljaa hävitä näkyvistä. Tosin tääsä vaiheessa se on vielä hyvä - huonoimmista paikoista ei valitettavasti ole dokumentaariota.

Yli kivien ja lätäköiden.

Olimme ajaneet reilun tunnin verran vuoristokylästä, jossa pidimme tovin sadetta. Tie oli jo hyvä tovi sitten muuttunut todella vaikeakulkuiseksi poluksi, joten pysähdyimme pohtimaan vaihtoehtoja. Olimme keskellä viidakkoa. Eksyneinä. Oman pyöräni bensamittari alkoi olla uhkaavan alhaalla. Onneksi sade oli sentään lakannut, joten ajaminen oli siedettävää ja pimeän tuloon oli vielä kolmisen tuntia aikaa. Päättelimme että tie, jota ajoimme ei vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta - se kaartoi koko ajan vasemmalle kohti saaren keskiosia. Niinpä käännyimme takaisin ja päätimme kokeilla edellisen risteyksen toista haaraa, joka lähti selvemmin alaspäin järven suuntaan. Noin vartin päästä olimme takaisin risteyksessä ja suuntasimme alaspäin. Helpotus oli suuri kun saimme Toba-järven näköpiiriime alas päin viettävältä tieltä.

Helpotus oli kuitenkin lyhyt.

Vain hetken alaspäin ajeltuamme törmäsimme tien sulkevaan aitaan. Hetken neuvonpidon jälkeen totesimme, että aita oli tiellä vain puhveleiden vuoksi ja että tien täytyi viedä alas järven rantaan. Niinpä nostimme Juitun kanssa aidan porttina olleet seipäät sivuun yksi kerrallaan, laskettelimme skootterit toiselle puolelle ja suljimme aidan uudelleen muutamien puhveleiden seuratessa lähitienoilla touhujamme. Matka jatkui seuraavan mutkan taakse. Edessä oli toinen aita ja sen edessä seisoi kolme puhvelia sarvet ojossa meitä mulkoillen. Tuijotimme hetken valtavan kokoisia otuksia kunnes tajusimme kääntyä ympäri - elukoilla on tapana pitää soraan silmiin tuijottavia sankareita vihollisina, joita laiskaikin otus saattaa päätyä tökkäämään sarvillaan. Olin lähes varma, etta tie veisi meidät alas rantaan, mutta elukat eivät suostuneet väistämään, jolloin aidan avaaminen oli mahdotonta. Onneksi hieman edessä päin kukkulan päällä oleva batak-herra oli huomannut ahdinkomme ja lähti kävelemään meitä kohti. Hän avasi portin ja otukset poistuivat sen toiselle puolelle rauhallisesti. Muutamia sanoja englantia puhunut setä sai selitettyä, että tie loppui kukkulalla olevalle majalle, mutta sieltä olisi parinkymmenen minuutin kävely alas lähimpään kylään. Mopoilla sinne ei kuitenkaan ollut asiaa. Hän totesi myös, että polku jota olimme hetki sitten ajaneet veisi meidät kyllä Tuktukiin, mutta matkaan kuluisi viitisen tuntia. Sen sijaan voisimme kuitenkin palata ensimmäiseen - tunti sitten - kohtaamamme risteykseen ja suunnata alas järvelle toiseen kylään. Matkaa Tuktukiin olisi tätä reittiä parisen tuntia, joten ehtisimme ennen pimeää majapaikkaamme.

Tällaisia kavereita seisoskeli useampaan kertaan keskellä tietä meitä ilkeästi mulkoillen.

Tilanne alkoi vaikuttaa pikku hiljaa toiveikkaalta. Tosin meillä oli yhä kaksi ongelmaa. Toinen oli bensa, joka alkoi omassa kulkupelissäni olemaan aivan lopussa. Toinen oli puolestaan Sinin leikattu polvi, joka oli alkanut kipeytyä jatkuvan tärinän seurauksena, niin että kyydissä istuminen - saati sitten kävely - alkoivat olla erittäin tuskallista. Kiva muru kun tulit - vein sinut eksymään Sumatran sademetsiin vesipuhveleiden armoille! Pähkäilimme hetke, josko lähtisimme kapuamaan alas kylään menovettä hakemaan. Tulimme kuitenkin toiveikkaasti siihen tulokseen, että bensa riittäisi vajaan kymmene kilometrin matkalle, jonka jälkeen voisin tarvittaessa lasketella mäkeä alas - tai jopa ostaa lisää, jos jostain pikku kylästä sattuisi löytymään.

Matka jatkui takaisin päin. Muutaman kilometrin päässä edessä oli vielä yksi ongelma. Keskellä tietä seisoi neljä vesipuhvelia, jotka mulkoilivat meitä tavalliseen tapaansa, eivätkä näyttäneet halukkailta väistämään. Palasimme hieman taakse päin hetkeksi ja viiden minuutin kuluttua puhvelit olivat ryhmittyneet tien laitaan, jolloin huristelimme niiden ohitse. Saavutimme viimein tien haaran, jonka olimme ohittaneet ehkä kolmisen tuntia aiemmin, koska alaspäin lähtevä polku ei ollut näyttänyt lupaavalta. Nyt se kuitenkin näytti ja puolen tunnin kuluttua saavuimme ensimmäiseen kylään. Petroolia ei kuitenkaan ollut vieläkään tarjolla. Viimein, noin kymmenen minuuttia kylästä eteenpäin saimme näköpiiriimme asfaltoidun vuoristotien ja fiilis oli loistava. Seuraavasta kylästä löytyi myös bensaa ja niinpä lähdimme ajelemaan huikean kaunista tietä alaspäin. Asfalttitie tuntui mahtavalta neljän tunnin lätäköissä ja kivikoissa pomppimisen jälkeen. Saavuimme majapaikkaamme sopivasti ennen pimeän laskeutumista. Seikkailu oli onnellisesti ohitse ja oli kylmän Bintangin aika. Varoituksen sana kaikille Indonesiaan aikoville - varokaa oikoteitä!

Löysimme viimein pois viidakosta.

Seuraava päivä kului taas mukavasti vuoria ihastellessa riippumatosta käsin. Hyödynsimme myös rantaan rakennettua ponnahduslautaa ja rengasliaania. Tobassa polskuttelu on mainiota.

Välillä pitää levätä.

Vesileikkejä.

Leluja.

Chilling out again.

Musisointia Reggaessa.

Viimeisiksi pariksi päiväksi päätimme vielä vaihtaa majapaikkaa. Vajaan kilometrin päässä oli todella edullinen ja hiljainen resortti, Samosir gottages, jonka rannassa kelpasi köllötellä ja hyppiä ponnulta yhteen maailman syvimmistä järvistä. Toban syvimmät kohdat ovat virallisesti noin 450 metrin luokkaa, mutta kuulimme että sveitsiläinen tutkimusryhmä olisi tänä vuonna löytänyt järvestä yli 900 metrin syvänteen. Mene ja tiedä. Vuorelle kapuamisen jouduimme kuitenkin jättämään väliin, sillä ukkosmyrskyt pimensivät taivaan joka iltapaivä neljän aikoihin ja niin ollen polku olisi jatkuvasti ollut hieman vaarallinen. Lisäksi Sinin polvi vaati hieman toipumista, vaikka alkoikin olla jo hyvässä kunnossa.

Samosir cottages.

Toba on kaunis.

Wannabe-Tarzan.

Tobasta jäi päällimmäisenä mieleen älyttämän mukavat Batak-heimon ihmiset ja mahtavat maisemat sekä massiiviset ukkosmyrskyt - ja vielä lisäksi eräs sormia mutustellut koiranpentu. Simba sai ottaa osaa myös batakien järjestämään perinteiseen soitantaan ja tansseihin. Reilun viikon jälkeen hyppäsimme pois saarelta vievään paattiin ja suuntasimme Parapatista takaisin kohti Medania. Pakollisen yöpymisen jälkeen skippasimme aamiaisen, sillä 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva ravintola olikin aasialaiseen tapaan kiinni aamulla. Suuntasimme täyteen ahdetulla tuktukilla kaupungin melko kaamealle lentokentälle - se oli samaa luokkaa Pirkkalan kakkosterminaalin kanssa, mutta likaisempi. Pisteet nousivat kuitenkin eräästä passintarkastaja sedästä, joka pyyteli Siniä tulemaan pian uudelle visiitille.

Alkuillasta myrskysi lähes päivittäin.

Illalla puolestaan ukkosti yleensä rajusti ja koko kylä oli välillä sähköittä.

Batakien juomalaulu.

Batak ryhmää.

Simba messissä.

Matka jatkuu taas...

Niin jätimme taaksemme Sumatran ja Airasia vei meidät Kuala Lumpurin kautta Indonesian turismin keskukseen ja maailman tunnetuimmalle surffausrannalle, Balin Kuta beachille.

Ylaosaton Thaimaa

2011-04-12T05:39:00.000-07:00

On uskomatonta, minkalaiset kontrastit jopa Kaakkois-Aasian sisalla voivat vallita. Thaimaa tuntui lansimaisen tehokkaalta ja sarmalta Kambodzan ja Laosin jalkeen ja tunne vain voimistui etelaan moottoriteita huristellessa.

Ayuthayan jalkeen loysimme itsemme Juitun kanssa Bangkokista, jonne Simban oli maara saapua seuraavana paivana. Paiva kului Banglamphon backpacker-aluetta ihmetellessa. Bangkok on todellakin suurkaupunki. Kymmenen miljoonan ihmisen metropolista loytyy kaikkea mita kuvitella saattaa, mutta itse en ole juurikaan kiinnostunut suurkaupungeista taalla pain maailmaa. Syita on useita. Kaupungit ovat kaupunkeja - niissa on huijareita ja vivuttajia enemman kuin muualla keskimaarin. Sen vuoksi paikallisiin tutustuminen on lahes mahdotonta, ehka yokerhoja lukuunottamatta. Saasteet ovat Bangkokin kaltaisessa kaupungissa kirjaimellisesti kasinkosketeltavia, samoin kuin hajut. Lisaksi sytyn huomattavasti enenmman luonnon kauneudelle kuin liikennen ruuhkille tai arkkitehtuurille - joka ei totta puhuen parjaa Keski-Euroopalle. Bangkok on kuitenkin kaymisen arvoinen kaupunki.

Tammoinenkin loytyy Thaimaan paakaupungista.

Khaosan road, Bangkokin backpacker-katu.

Yeah, right.

Tapasimme Thailandian paakaupungissa myos Laosissa - tai alun perin jo Pohjois-Kambodzassa - tapaamamme frendit Annan ja Tobien, joiden kanssa kuuntelimme illan paikallisia cover-artisteja ja nautimme Changista seka toistemme seurasta viimeista kertaa vahaan aikaan. Saksalaiset ystavamme olivat parin paivan paasta suuntaamassa kohti seuraavaa etappiaan, Pohjois-Amerikkaa.

Luomusavuke

Anna ja Tobie Bangkokissa.

Live!

Mr. J.

Seuraavana paivana koitti odotettu hetki. Painelimme Suvarnabhumin lentokentalle taksilla, silla bussi oli kaytannossa saman hintainen. Finnairin lentoa odotellessa saimme todistaa jonkun paikallisen staran saapumista lentokentalle. Noin 200 pikkutyttoa oli keraantynyt kameroineen saapumisaulan ylatasanteelle ja nuoren artistin saapuessa lentokentan taytti korvia huumaava huutomyrsky. Fanikulttuuri on aina yhta hammentavaa.

Sini liittyi hyvin menneen lennon jalkeen iloiseen kaksikkoomme. Taytyy myontaa, etta oli tata jo odotettu. Lentomatkan aikana Simba oli sarmana tyttona hoitanut meille jo kyydin seuraavaan etappiimme. Hanen vieressaan oli istunut pattayalainen neiti, joka oli viettanyt Tampereella kolme kuukautta suomalaisen poikaystavansa luona. Samaisen neidin ja hanen kaverinsa kanssa hurautimme idan syntiseen kaupunkiin, Pattayalle.

Simba ja Pattijoen ranta.

Koska kyseessa on wannabe-katu-uskottava backpacker-reissu, joutunen hieman selittelemaan maaranpaatamme. Sinin serkku Veke on asustellut Pattijoella jo vuosia ja omistaa siella kaksi ravintolaa, joten Veken ja hanen vaimonsa tapaaminen olivat tekosyymme tahan muutaman paivan reissuun. Taytyy kuitenkin rehellisesti myontaa, etta kontrastien nakeminen kiinnostaa allekirjittanutta kovasti. Kaiken tahan asti nakemamme jalkeen Pattaya oli taas yksi rasti ruutuun erilaisten paikkojen kartoittamisessa. Ja toki niita tissejakin on aina hauska nahda.

Pattayan rantaa ja kaupunkikuvaa.

Siisti baari!

Tuukko jatskille? Tai kahville?

Kaikilla lienee jokin ennakkokasitys ja likainen mielikuva Pattayasta. Voin kertoa etta ne kaikki pitavat paikkaansa. Kaupunki on isojen ihmisten - etenkin miesten - huvipuisto. Muutamat pilvenpiirtajat haamottavat Pohjois-Pattayan karjessa samalla kuin sininen vesi huuhtoo hiekkarantaa useiden kilometrien matkalla. Kylla, Pattijoen vesi on yllattavan puhdasta - kiitos kymmenisen vuotta sitten valmistuneen jatevesihuollon. Ranta on paivisin taynna aurinkotuoleja, joihin lapsiperheet suunnistavat ostoskeskuksista ja McDonaldsista. Kylla, Pattaya on onnistunut puhdistamaan mainettaan seksiturismin leimasta, joten siella nakee nykyisin myos haapareja ja lapsiperheita. Tosin enimmakseen he majoittuvat muutamien kilometrien paahan huippuhotelleihin hieman rauhallisemmille alueille.

Vaan entapa se itse asia eli seksiturismi?

Illan koittaessa Pattaya rajahtaa kasiin. Rantakatu tayttyy vahapukeisista neidoista ja kavelykadulla on vaikea kulkea bongaamatta epasuhtaisia pareja, joissa maskuliinista puolta edustaa keski-ikainen lankkarimies ja feminiinista puolta puolestaan parikymppinen thaineito. Osa tytoista bongataan kadulta. Osa puolestaan baareista. Go go-baarit ovat Pattayalla kasite. Homman idea toimii niin, etta baariin houkutellaan kohtuuhintaisen oluen (ja hieman myos tyttojen) perassa asiakkaita, etupaassa miehia. Asiakkaat istahatavat poytiin musiikin soidessa desibelit kaakossa ja alkavat yleensa katsella lavalle. Lavoja on monesti useita, mutta niilla kaikilla on sama funktio. Tytot. Saimme henkilokohtaisesti todistaa noin kymmenen bikinipukeisen tai ylaosattoman tyton tanssia lavalla. Hakkiin ymparoidylla lavalla keikisteli puolestaan muutama tytto kerrallaan vailla rihman kiertamaa. Kaikilla tytoilla on numero, jonka perusteella asiakas voi huikata tarjoilijalle - jotka ovat miespuoleisia jarjestyksenvalvojia, etta tuon tyton voisin ottaa mukaan. Sen jalkeen baarin omistajalle maksetaan noin 500 bahtia siita ilosta, etta hanen tyontekijansa lahtee muualle leikkimaan. Yosta maksetaan tyolle noin 1000 bahtia eli 25 euroa. Lisaksi kavelykadun klubit on taynna kaikenlaista show-meininkia, johon k18-leima lienee liian kevyt.

Jokaisessa kunnianhimoisessa blogissa kuuluu nayttaa tissit.

Tyyppeja go go-baarin "lihatiskia" vahtaamassa.

Neuvottelu.

"Myyntipuhe."

...

Kavelykadun meininkia.

Niin raadolliselta kuin kaikki tama kuulostaakin, niin suurin osa tytoista tekee duunia taysin vapaaehtoisesti ja saa valikoida suostuuko ehdotukseen vai ei. Lisaksi Pattaya on rahantekokone myos muunmaalaisille naisille. Kuulemma ainakin venalaiset neidot saattavat suunnata sinnen ilahduttamaan rahakkaita paikallisia - ja toki myos lankkareita. Asiolla on aina monta puolta eika tatakaan kannata tuomita silta seisomalta. Olin positiivisesti yllattynyt siita, etta kaduilla kaveli vastaan myos "sopusuhtaisia" pariskuntia, joissa mies on toki yleensa viidenkympin paremmalla puolella, mutta nainenkin on nelikymppinen. Naista pariskunnista jai sellainen mielikuva, ettei toinen ole pelkastaan elattaja ja toinen seksilelu. Tietenkin kaduilta loytyy myos surullisia tapauksia, jotka ovat hyvaksikayton myota kadottaneet itsekunnioituksensa tai toimivat mafian tai muun tahon pakottamana. On myos ironista, etta tavallisissa ruokaravintoloissa nakee "toita tarjolla"-kyltteja, mutta silti tuhannet tytot etsivat mielummin parempaa elamaa kaduilta tai ravintoloista.

Drinking street.

Kavelykatu illalla.

Sisaanheittajia.

Jos kayt Pattayalla, saatat paatya jonkun blogiin...

Seta ja tipu.

Ravintolatytoilla menee ymmartaaksen katutyttoja huomattavasti paremmin. He tekevat toita frendiensa kanssa baarissa ja hoitavat siina ohessa hieman muuta "liiketoimintaa". Lottovoitto baaritytolle on lankkaripoikaystava - yleensa sellainen, joka vierailee Pattayalla kerran tai pari vuodessa. Poikaystava haluaa tietenkin lopettaa tyton baarissa ketkuttamisen ja lahettaa talle rahaa kuukausittain. Kuulemamme mukaan tytolla voi olla useita tallaisia hyvauskoisia poikaystavia, jotka lahettavat huomattaviakin summia, mutta joista huolimatta tytto saattaa silti tyoskennella baarissa, koska pitaa siita. Olkaahan siis varovaisia, jos harkitsette tyttoystavan hommaamsita pattayalta.

Lisaksi on pakko heittaa tahan eras huomio. Jos moraali kestaa, niin Pattayalla voit menna baariin, juoda viisi olutta, katsella tyttoja, lahtea viettamaan yota yhden kanssa ja maksaa koko lystista nelisenkymmenta euroa. Miettikaapa sita puutteessa elavat ystavani - joskaan en voi suositella tamankaltaista toimintaa kenellekaan.

Pattaya oli mielenkiintoinen etappi. Se lienee melko uniikki paikka koko maailmassa. Muutama paiva kaupungissa pani ajattelemaan asioita ja osoitti etta joskus stereotypiat pitavat taysin paikkaansa, mutta eivat valttamatta ole niin raadollisia kuin luulisi.

Vietimme myos loistoaikaa Veken ja taman vaimon kahdessa ravintolassa. Nongjai ja Nongjai 2 tarjosivat loistavaa ruokaa ja Kaakkois-Aasian parhaan Pina Coladan. Veke oli mainio kaveri ja kiertelimme hanen kanssaan laheisella krokotiilifarmilla, ympari kaupunkia ja hanen seka vaimonsa Jain pikapuoliin valmistuvalla uskomattomalla omakotitalolla. Jos satut Veke lukemaan taman, niin alyttomasti kiitoksia viela vieraanvaraisuudesta! Naemme taas joskus. Nongjai (eli nuori Jai) -ravintoloita suosittelen kaikille Pattayalle syysta tai toisesta eksyville!

Erilainen tipu.

Kroko.

Pikkutiikeri.

Kisumisu.

Sini ja frendi.

Anna bansku! Tai jotain!

Serkukset, Simba ja Veke.

Maailman paras Pina Colada Nongjai-ravintolassa.

Veken ja Jain pikku luukun takapihaa.

Pattayan paljaan pinnan jalkeen suuntasimme takaisin Bangkokin lentokentalle, silla oli taas aika vaihtaa maata. Indonesia, Sumatra ja Toba-jarvi. Here we are now.

- Paavotus

Kaupunki temppeleiden varjossa

2011-04-06T08:13:00.000-07:00

Akha hillilta lahdettyamme palasimme takaisin Chiang Raihin ja hankimme yobussin etelaan. Paivia Bangkokiin siirtymiseen ei ollut enaa montaa jaljella, silla Sinin oli kohta jattamassa kylmaa pohjolaa taakseen ja hyppamassa kelkkamme paakaupingissa. Paivan hengailuajan kaytimme hyvin poikkeuksellisesti. Bussiaseman lahella ei ollu juuri mitaan, mutta onnistuimme loytamaan tiemme ostoskeskukselle, jonka vieressa komeili golf-range. Ammattipelaaja Juitu opasti allekirjoittanutta niin mainiosti, etta puolentoista tunnin hutkimisen jalkeen oppipoika alkoi jo uhata opettajaansa.

Bussiasemista sen verran, etta Kaakkois-Aasiassa tuntuu vallitsevan jonkilainen salaliitto tuktukien ja bussien valilla. Asemat ovat lahes poikkeuksetta kymmen kilometria kaupunkien ulkopuolella, jolloin ainoa vaihtoehto on ottaa tuktuk tai parhaassa (eli halvimmassa) tapauksessa paikallisbussi.

Ayuthayalainen dosa...

...ja tuktuk...

...ja norsun poikanen...

...ja maailman iloisin norsu.

Iltasella jatkoimme matkaa kohti Ayuthayaa. Kaupunki sijaitsee parin tunnin matkan Bangkokista ja on tunnettu lukuisista temppeleistaan. Itseasiassa Ayuthaya oli muinaisen Thai-valtakunnan paakaupunki, kunnes burmalaiset havittivat sen lahes maan tasalle 1700-luvulla. Taman jalkeen alettiin rakentaa uutta paakaupunkia, Bangkokia, 100 kilometrin paahan etelaan.Kyseessa taisi olla karman laki, silla juuri ayuthayalaiset - tai thaimaalaiset - olivat havittaneet Kambodzassa sijaitsevan Khmer-valtakunnan keskuksen, Angkorin, 300 vuotta aiemmin. Angkorista kirjoittelinkin Kambodza osuudessa.

Torsoja temppelialueella.

Aasian vahvin Julius.

Kaksipyorainen on miehen paras ystava Aasiassa. Ainakin joskus.

Thai-valtakunnan paakaupunki on muinoin ollut todella komea.

Puistopyorailya.

Iltaoluella joen rannassa.

Yeah, right.

Ayuthayassa viihdyimme kaksi yota reissun parhaassa guest housessa. Alyttoman mukava ja kaunis majapaikka oli myos todella edullinen - 250 (alle 7e) bahtia kahden hengen huoneesta. Kiertelimme polkupyorilla kaupungin ympari ja tutustuimme raunioihin. Yllatyksekseni kaupunki oli taysin erilainen kuin olin kuvitellut. Odotin jotakin Angkorin kaltaista paikkaa taynna massiivisia kivitemppeleita. Ayuthaya oli kuitenkin viihtyisa ja pienehko kaupunki, jonka joka kulmassa komeili muinainen temppelialue tai mausoleumi. lisaksi huomattavana erona Khmer-kindomin keskuspaikkaan oli se, etta siellakaikki oli tehty tiilista.

Thaimaan entisesta paakaupungista nappasimme halvan paikallisbussin ja suuntasimme taas kohti etelaa. Parin tunnin paasta olimme jalleen Bangkokissa, Grung Thepissa, enkelten kaupunkissa. Ympyra oli sulkeutunut.

- Pate

Vuoristoheimon vieraana

2011-04-05T08:21:00.000-07:00

Kaakkois-Aasian alueella asuu ja elelee lukuisia vuoristoheimoja. Heidan alueensa ulottuvat pitkalle useiden maiden puolelle - saman heimon edustajia hengailee niin Myanmarissa, Pohjois-Thaimaassa tai jopa Etela-Kiinassa. Hyvasteltyamme Laosin ja Mekongin suuntasimme kohti Thaimaan pohjoisosissa sijaitsevaa Akha-heimon kylaa, jonne on rakennettu muutamia bungaloweja vuorten rinteille. Olimme etukateen lueskelleet myos tienoolla sijaitsevista kuumista lahteista ja vesiputouksista seka muista vuoristolaiskylista, joihin luonnollisesi halusimme tutustua.

Akha hill house on paikka, joka sijaitsee 23 kilometrin paassa Chiang Rain kaupungista. Kyseisesta matkasta leijonanosa kulkee pienia teita solissa ja kukkuloilla. Varsinaisesta vuoristosta ei voi puhua, vaikka majapaikkamme sijaitsikin noin 1,5 kilometrin korkeudella meren pinnasta. Muutamaa paivaa aiemmin Myanmarissa uhreja vaatinut maanjaristys oli tuntunut kylassa varsin hyvin, mutta mitaan ei ollut sattunut

Akhoja kylassaan.

Laheinen heimokyla.

Akha hillilla vietimme loistavat kolme paivaa tehden paivavelluksia lahimaastoon omin pain. Opastetut kierrokset olisivat eittamatta olleet hienoja, mutta ne olivat myos yllattavan kalliita. Siksi paatimme harhailla viidakkopolkuja omin pain, mika onnistuikin mainiosti ja loysimme itsemme niin kuumilta lahteilta, laheiselta heimokylasta ja vesiputouksilta seka kukkulan huipulta. Kuumia lahteita lukuunottamatta paikat olivat hienoja - edella mainitussa oli se vika, ettei se oletuksemme mukaan sijainnutkaan viidakossa, vaan aidattuna keskella kansallispuiston paamajaa.

In the jungle.

Viidakkoa.

Putouksilla.

56 asteinen lahde.

Illat kuluivat tunnelmallisesti nuotion aarella. Hengailimme aussilaisen pariskunnan kanssa juttelimme kylassa asuvien burmalaisten (tai myanmarilaisten) heimon edustajien kanssa. Kokeilimme myos paikallista yrttisaunaa, joka osoittautui melkoo viilekasi. Saunassa kuitenkin leijaili mukava lammin hoyry, jota oli hoystetty lukuisilla yrteilla - paikalliset kuulemma kayttavat saunaa ollessaan kipeina. Absurdein tilanne liittyyi kuitenkin suomalaisen saunomiskulttuurin yllapitamiseen, johon kuului luonnollisesti olut ja saunan ulkopuolella vilvoittelu. Sauna oli nimittain pieni koppi keskella kylaa ja maistellessamme Changia sen edustalla paikalliset lapset leikkivat vieressamme ja naiset tekivat kasitoitaan muutamien metrien paassa. Tilanne oli todella outo, mutta sitakin hauskempi.

Mista tama varoittaa?

Heimon edustaja kulottamassa vuoren rinteilla.

Saunaan!

Tuttu kaveri.

Nakyma kotibungan terassilta.

Teeviljelmia laheisilla kukkuloilla

Kukkulan kuninkaat.

Akha hill oli todella viihtyisa paikka, mutta yksi ongelma tuntui seuraavan meita yha. Kylmyys. Paivalampotilat keikkuivat 17 asteen tienoilla, mutta oisin mittari painui pahimmillaan kolmeentoista asteeseen. Ongelmana oli, etta pikku kylien rakennuskulttuuri - etenkaan bungalowkulttuuri - ei tunne ikkunoita muutakaan turhanpaivaista lammon eristamista, joten kun ulkona oli 13 astetta, niin myos sisalla oli 13 astetta. Pienesta palelusta huolimatta viihdyimme kylassa mainiosti. Mainittakoon myos, etta taman kaltaiset lampotilat tahan aikaan vuodessa ovat melko epatyypillisia. Thaimaata on viime viikkoina tuntunut muuallakin vaivaavan huono saa - Siaminlahden alueella oli jopa kuollut ihmisia tulvissa. Erikoisinta tassa on se, etta kuuma kausi on juuri aluillaan ja sadekauteen on viela kuukausia aikaa. Nyt kuitenkin saa on paranemaan pain.

Yksi reissumme parhaista asioista on ollut, etta nakemamme paikat ovat jarjestaen erilaisia. Akha hill oli taas yksi hyvin erilainen kohde moniin edellisiin verrattuna. Vaikka Kaakkois-Aasian lapileikkauksemme on nopea, niin kokonaiskuva alkaa vahitellen olemaan varsin hyva.

- P

Jaahyvaiset Mekongille

2011-04-02T00:32:00.000-07:00

Mekong oli valvonut kulkuamme koko Laosin visiitin ajan. Oisin se oli kimallellut kauniisti tahtien ja kuun loisteessa. Paivisin se oli virkistanyt kuumuudessa grillautuvaa ihoamme. Tama suuri ja mahtava joki ulottuu aina ylhaalta Kiinasta Kambodzan ja Vietnamin etelaisille rannikoille saakka.

Vang Viengista seurasimme Mekongia viela kerran. Suuntasimme huikaisevia vuoristoteita pitkin kohti pohjoisessa sijaitsevaa temppelikaupunkia, Luang Prabangia. 250 kilometrin matkaan kului seitseman tuntia, joista suurin osa vierahti nena kiinni minibussin ikkunassa. Laos on todella jylha maa.

Herra Torkkeli katselee maisemia minibussin ikkunasta.

On the road.

Pysahdyspaikalla vuoristossa.

Luang Prabang on Vang Viengin ohella yksi turistisoituneimmista paikoista. Muuta yhteista kaupungilla ei sitten olekaan. Vang Viengin valtteja ovat huumeet ja biletys seka tietenkin tubing, jotka houkuttelevat sinne nuoria lankkareita kasoittain. Luang Prabang on puolestaan varttuneemman vaen, etupaassa kiinalaisten kansoittama kaupunki. Vang Viengista muuten viela sen verran, etta tanaan tapaamamme hollantilaisen 63-vuotiaan reppureissaajan mukaan kaupunki on rajahtanyt kasiin vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Han kertoi olleensa siella jouluna 1998. Joulujuhlaa oli vietettu kymmenen lansimaisen reissaajan joukolla - enempaa ei kaupungissa kuulemma ollut. Bungaloweja sielta oli tuolloin loytynyt kourallinen. Maailma muuttuu kaikkialla jatkuvasti, mutta Kaakkois-Aasian muuttuminen on monesti suorastaan pelottavan nopeaa. Vaan minkas teet - nain kehityksella on tapana kulkea. Meilla travellereilla on kyseenalainen kunnia toimia taman "edistyksen" karkijoukkona.

Luang Prabang muistuttaa puolestaan enemman pyhiinvalluspaikkaa. Kaupunki on taynna korkeita Buddha-patsaita ja temppeleita. Vietimme siella kolme paivaa kierrellen ja kaarrellen seka auringonlaskuja Mekongilla viela viimeisia kertoja ihastellen. Lisaksi vierailimme laheisilla vesiputouksilla, jossa tuli kiipeiltyakin hieman. Luang Prabangin turistien laatu nakyy myos majapaikoissa. Guest housemme olivat enemman hotelleja, kuin vierasmajoja. Toki ne olivat myos hieman kalliimpia, mutta Kaakkois-Aasian majapaikkojen hinnat ovat yleensa jarjestaen loistavia. Laosissa olemme maksaneet kolme euroa bungalowista Don Detilla, viisi euroa huoneesta Ban Phaphossa, kahdeksan euroa huoneesta Paksessa ja Vientianessa, kuusi euroa huoneesta Vang Viengissa ja seitseman euroa huoneesta Luang Prabagissa. Kun edella mainituista hinnoista otta puolet pois, niin saa laskettua allekirjoittaneen majottumisten hinnat.

Luang Prabang under my feet.

Kaupunki on taynna temppelikomplekseja...

...ja erikokoisia ja -mallisia Buddhapatsaita. Kuka ei kuulu joukkoon?

Tasta lahtee 20 metrin vesiputous (tiedetaan, ei nayta kuvassa miltaan).

30 kilometrin paassa Luang Prabangista sijaitsee tyylikkaita putouksia ja lyhyita vaellusreitteja.

Vesiputousten lahella on karhujen suojelualue.

Viihdyimme Luang Prabangissa mainiosti, mutta paikka oli kierrelty varsin tehokkaasti muutaman paivan jalkeen. Juitun kanssa paatimme jatkaa edelleen kohti pohjoista ja Kiinan rajaa. Kari ja Susanna puolestaan lahtivat palaaman samaa reittia, jta olimme tulleet Vientianesta asti, silla he olivat lahdossa Balille muutamien paivien kuluttua. Nain joukkiomme kokoonpano muuttui jalleen.

Matka jatkuu toistaiseksi Torkkeli-Virta parivaljakolla.

Suuntasimme Juitun kanssa Luagn Nam Than kaupunkiin, joka sijaitsee vain parinkymmenen kilometrin paassa Kiinan rajalta. Leikin hetken ajatuksella, kuinka siistia olisi jatkaa Kiinaan ja sen kautta transsiberiaa pitkin Pohjolaan. Nyt se ei luonnollisesti ollut mahdollista, mutta ehka ensi reissulla...

Luang Nam Tha on unelias kaupunki, jota kansoittaa melkoinen maara kiinalaisia. Originelli suunnitelma oli lahtea vaellukselle, silla kaupungin vieresta alkaa Laosin suurin kansallispuisto, Nam Ha national park. Saat eivat kuitenkaan suosineet. Luang Nam Thassa palelimme 17 asteen lampotilassa ja vesisateessa, joten yhden illan ja paivan jalkeen paatimme suunnata kohti Pohjois-Thaimaata. Ehdimme kuitenkin viettaa loistoaikaa kaupungissa. Ensimmainen ilta kului jenkkilaisen Christinen kanssa hengaillessa. Toisena paivana teimme lyhyehkon paivavaelluksen ja eksyimme takalaisten suosimaan baariin.

Luang Nam Thassa oli kylma.

Teimme pienen paivavaelluksen laheisille kukkuloille.

Pohjois-Laosin coolein Julius.

Laos on mielenkiintoinen maa, silla monen asiat ovat siella hyvin erilailla, kuin muualla maailmassa - tai edes muualla Kaakkois-Aasiassa. Seksin harrastaminen on maassa kiellettya ennen avioliittoa. Kielto koskee kaikkia - myos turisteja. Paikalliset eivat saa pyytaa ulkomaalaisia koteihinsa ilman valtiolta hankkimaansa valtuutusta. Lisaksi baarit sulkevat yleensa jarjestaen ovensa iltakymmenelta. Viimeiseksi mainitun seikan vuoksi takalaiset tuntuvat aloittavan dokaamisen paivalla kello kolmen aikoihin. Paikallinen ravintola jonne eksyimme - ja jossa ei harvinaislaatuisesti ollut menua englanniksi - oli selva dokauspaikka takalaiselle nuorisolle. Beerlao virtasi poydissa ja vastakkaista sukupuolta lahestyttiin yleismaailmalliseen tapaan. Itse tyydyimme kohottamaan maljaa viereisiin poytiin ja pysymaan sivustaseuraajina. Kaikki tama tapahtui siis joskus ennen kello kuutta.

Luang Nam Tha on unelias kaupunki.

Laosilainen baari-ilta.

Seuraavana aamuna paatimme lahtea rajalle. Emme olleet varanneet kuljetusta, joten heitimme aamusella rinkat selkaan ja kavelimme paakadulle. Kaakkois-Aasian liikenne on mielenkiintoinen ilmio. Se saattaa olla kaoottista tai viela kaoottisempaa, edullista tai puoli-ilmaista, hidasta tai hyvin hidasta. Nyrkkisaantoja kuitenkin on, etta kaikkialta paasee aina kaikkialle kohtuuhintaan. Matkaan tulee kuitenkin varata aikaa, silla sadan kilometrin matka saattaa kulua tunti tai kahdeksan tuntia. Talla kertaa kaikki meni kuitenkin taysin putkeen. Ensimmainen minibussi jonka loysimme oli menossa Huayxayhin, Thaimaan rajalle. Hintakin oli kohtuullinen, 7 euroa kolmen tunnin (ja 200 kilometrin) matkasta. Huomautuksena mainittakoon, etta vaikka Laos on Kaakkois-Aasian halvimpia maita, niin liikkuminen on siella kalliimpaa kuin muualla. Samasta matkasta olemme Thaimaassa pulittaneet 1,5 euroa.

Puolen paivan aikaan loysimme itsemme Thaimaan rajalta. Pohdimme hetken Gibbon experience-nimista vaellusta, jossa yovytaan puumajoissa puiden latvoissa ja ihmetellaan luontoa - etupaassa apinoita. Kansainvalistakin huomiota saanut trekki on kuitenkin noussut tolkuttoman kalliiksi. Emme olleet halukkaita maksamaan 220 euroa kahden yon reissusta, joten syotyamme kavelimme tervehtimaan vanhaa ystavaa, Mekongia, jonka toisella puolella odotti Thaimaa.

Mekong, kaikkien kaveri.

Rajamuodollisuudet sujuivat poikkeuksellisen hyvin ja niinpa hyppasimme pieneen jokiveneeseen, joka kuljetti meidat viimeista kertaa talla reissulla hiljaa lipuvan Mekongin ylitse. Sini sattui soittamaan Laosin liittymaani juuri jokimatkan aikana. Puhelun ohella tuli todistettua, etteivat takalaiset operaattorit ole ainakaan metrin tarkkoja siita minka valtion puolella puhuu, silla prepaid toimi loistavasti viela Thaimaassakin.

Thaimaan puolella meidat yllatti kotoinen fiilis. En tieda miksi, mutta kaikki tuntui kasittamattoman kotoiselta ja helpolta. Paamaaranamme oli eras vuoristoheimon kyla lahella Chiang Rain kaupunkia Pohjois-Thaimaassa. Hyppasimme tuktuktaksiin, josta hyppasimme liikkuvaan bussiin, josta hyppasimme muutaman tunnin matkan jalkeen lahes suoraan Akha hill-kylan oman autokyydin lavalle. Kuten sanottua, Kaakkois-Aasian liikenne on mahtavaa. Siina ei yleensa ole mitaan tolkkua tai logiikkaa, mutta se toimii aina.

Nain hyvastelimme massiivisen ystavamme (ei Kari), Mekongin ja loysimme lopulta itsemme pienesta Akha-heimon kylasta vuoristoseudulta.

Mutta se onkin jo toinen tarina.

- Puavo

Etelasta pohjoiseen (aika ennen rikollisuraa)

2011-03-26T23:38:00.000-07:00

Maailman myllerryksen ja poliisin kanssa tapahtuneen oikeusmurhan jalkeen voidaan viimein palata niihin paiviin, jolloin jatkoimme matkaa Ban Phaphon elefanttikylasta.

Ensimmainen valietappimme matkalla pohjoiseen oli Pakse, pienehko kaupunki Etela-Laosissa. Pakse osoittautui hyvin idylliseksi paikaksi, jossa ei kuitenkaan ollut muuta tekemista, kun katsella Mekongin lipumista ja syoda - lahinna tutustuimme kahteen kilpailevaan intialaisravintolaan, joiden sapuskat olivat erinomaisia.

Paksessa nautimme oluet

Emme viipyneet kaupungissa kuin pari paivaa, jonka jalkeen paatimme suunnata suoraan pohjoista kohti. Kaakkois-Aasian bussiverkosto on suorastaan hammastyttavan hyva, vaikka tiet ovatkin valilla huonohkoja. Joka paikasta paasee joka paikkaan ja bussit ovat useimmiten todella hyvia tai vahintaankin keskinkertaisia. Lisaksi ne ovat melko edullisia.

Talla kertaa sleeper-bussimme oli kuitenkin taysin alyton. Kymmenen tunnin matka paakaupunki Vientianeen hujahti bussissa, jossa ei ollut lainkaan penkkeja. Sen sijaan liikkuva mohkale oli lyoty tayteen sankyja - kahteen kerrokseen ja molemmin puolin kaytavaa. Aivan alyton idea, mutta toimi loistavasti. Taman kaltaiset kulkupelit hoitavat rautateiden puuttuessa yojunien asemaa taalla pain maailmaa. Aamun koittaessa loysimme itsemme Kaakkois-Aasian ehka ranskalaisimmasta kaupungista, Vientianesta.

Makuupaikalla sleeperissa

Laosin paakaupungissa meita odotti kuitenkin yllatys. Emme ole tottuneet tuijottamaan saatiedotuksia, silla aurinko on lammittanyt maata jalkojemme alla aina Hong Kongista lahdosta saakka. Nyt ei. Vientianessa kulutimme muutaman paivan +17 asteen viileydessa ja vesisateessa. Paivat kuluivat kuitenkin mukavasti korttia laiskiessa ja hyvia ruokia maistellessa. Vientiane on epailematta yksi taman maankolkan eurooppalaisimmista kaupungeista niin infrastruktuurin kuin ruokienkin puolesta. Loysimme alyttoman hyvan ranskalaisravintolan, joka tarjoili meille 200 gramman naudan pihvin perunamuussin ja ison oluen kera viidella eurolla. Ei paha. Aamupalapaikkanamme puolestaan toimi lahes poikkeuksetta Skanndinavian bakery.

Vientianessa joen rannalla sijaitseva monumentti

Vientianen marketilta tarttui matkaevaaksi Kobra-wiskia

Vientianesta sai huippusafkaa

Muutaman paivan sateen jalkeen huomasimme, etta saa alkaa parantua ja paatimme suunnata kohti pohjoista. Kohteemme oli Vang Vieng - samainen lankkareiden valloittama kaupunki, jossa paikallinen poliisi lavasti minut huumerikolliseksi. Tuosta ytunnelman pilanneesta tapauksesta huolimatta Vang Vieng oli loistava kaupunki. Ei ole saatumaa, etta tietyt paikat muodostuvat turistirysiksi. Esimerkkina vaikka Ko Phi Phi Thaimaassa, joka on nykyisin alyton paketti- ja reppumatkakohde sen vuoksi, etta saari on oikeasti alyttoman hieno. Sama koskee Vang Viengia. Uskomattoman hienot maisemat avautuvat joka puolella kaupunkia. Jylhat kukkulat, lukemattomat luolat ja tubing tekevat Vang Viengista huikean. Kaikki tama on viela hoystetty loistavilla chillausravintoloilla ja hyvilla seka halvoilla sapuskoilla. Mahtava paikka.

Namsong river

Vang Viengin lahiseutuja

Vuoristoa on kaikkialla

Blue lagoon

Laosin komein pratkajengi

On se komee

Yonakyma kotiterassilta - samaiselta terassilta poliisi "loysi" jointit

Kolikolla on kuitenkin kaantopuolensa. Vang Viengista on hitaasti, mutta varmasti muodostunut maailman tuubailupaakaupunki. Joka paiva sadat lankkarit kelluvat alas Namsong-jokea traktorin sisakumissa. Joen varsi puolestaan on taynna kaikennakoisia "huoltoasemia" ja aktiviteettihokotyksia aina liukumaista swingeihin. Lisaksi kelluessa maisemat kulkevat korkeiden pystysuorien vuorenrinteiden vieressa. Tuubailu oli loistava kokemus, mutta siita on tullut monelle enemman sivuseikka. Huoltoasemat tarjoavat ampareittain viinaa seka laajan valikoiman laittomuuksia - sienia, pilvea, metamphetamiinia ja oopiumia. Siina siis hiukan taustoja sille, miksi Vang Viengin poliisi on niin vittumainen. He tekevat luultavasti melkoista tilia ratsaamalla pollyisia ihmisia. Poliisi puhui minulle kuulustelun aikana 5 000 000 - 10 000 000 kipista eli 500 - 1000 eurosta. Onneksi puhtaana jamppana selvisin tosiaan 80 egella.

Tuubailun starttipaikka ja pari ensimmaista baaria

Sunset

Luolailua

Vang Viengin lahiseuduilla on alyttoman siisteja pyorareitteja

Kaakkois-Aasia on taynna plutoja. Tama kaveri on kolmeviikkoinen

Joka tapauksessa viihdyimme Vang Viengissa loistavasti. Teimme paivareissuja polkupyorilla, pratkilla, tuubailimme ja kavimme uiskentelemassa Sinisella laguunilla ja ryomimassa luolissa seka tuijotimme vuoria tahtien valossa. Ilman tuota surullisen kuuluisaa tapausta olisin sanonut, etta palaan taatusti viela kaupunkiin joskus.

Nyt jaan viela harkitsemaan asiaa.

- Patskeri

Syyton huumerikollinen

2011-03-22T00:48:00.000-07:00

Huhhuh!

Nyt on takana sen verran rankka vuorokausi, etta pitanee sivuuttaa toistaiseksi Vientiane ja Vang Vieng ja keskittya viimeiseen kuuteentoista tuntiin.

Tarina alkoi eilen illalla. Istuin guest housemme parvekkeella kuuntelemassa musiikkia ja nauttimassa yhta Beerlaota savukkeen kera, kun huoneeseemme ilmestyi mies. Han katseli hetken ymparilleen ja tuli luokseni parvekkeelle. Olin hiukan hamillani ja aloin kysella oliko kaveri hukannut jotain. Ei ollut. Han esitteli itsensa poliisiksi ja samalla miehen partneri tuli myos sisaan huoneeseemme, jonka jaoimme Juitun kanssa. Tokkasin puoliunessa musiikkia kuunnellutta Juitua ja totesin, etta huoneemme ratsataan. Emme olleet tilanteesta millaan tavalla kuumottuneita, silla ainoat nauttimamme ja omistamamme paihteet edustavat laillisia nautintoaineita.

Kyselin kavereilta viela paperit ja esittelin heille tavaroitani ja jopa tuhkakuppiamme, josta heput etsivat laittomuuksia. Sellaisia ei loytynyt. Myos passit ojensimme heille tunnollisesti ja saimmekin kohta takaisin - hetkeksi. Toinen miehista oli nimittain "loytanyt" kaksi poltettua marihuanasatkaa parvekkeeltamme. Mahdollisuuksia oli kaksi. Joko satkat olivat edellisten asukkaiden tai - todennakoisemmin - jepet olivat tuoneet ne mukanaan lavastaakseen meidat. "Loydon" jalkeen tyypit alkoivat kivenkovaa vaittaa, etta he olivat nahneet minun polttelevan parvekkeella. Totta, olin polttanut tupakkaa. Juitun he jattivat onneksi rauhaan, mutta meikalaista he eivat uskoneet tai luultavimmin halunneet uskoa. He vaativat minua mukaan poliisiasemalle selvittamaan tilannetta. Tassa vaiheessa aloin olla melko kuumottunut, silla vaikka tiesin syyttomyytemme, olen kuullut tarinoita Aasian vankiloihin paatyneista lankkareista. Tosin lahes aina kyseessa on pelkka rahastusoperaatio ja vankila tarkoittaa pelkkaa uhkailua suurempien "sakkojen" toivossa.

Kiistimme Juitun kanssa tietenkin kaiken, mutta ainoa vaihtoehto oli silti lahtea asemalle. Juitu lahti supportiksi ja pian huomasin istuvani kuulusteltavana. Kuulustelija toisteli samoja mantroja kerta toisensa jalkeen. "Olemme nahneet sinun kayttavan huumeita. Kerro mista ostit ne, niin saat passisi ja paasette lahtemaan". Ostamisen kertominen olisi luonnollisesti ollut tunnustus, joten toistelin miehelle, etten tieda mitaan kamoista, enka kayta sellaisia. Keskustelusta ei tullut mitaan, silla poliisi ei kuunnellut jarkipuhetta. Lopulta han kyllastyi ja sanoi, etta voimme lahtea, mutta minun pitaa palata asemalle aamulla 8.30. Itse toistelin miehelle rauhallisesti, etten lahde ennen kuin saan passini. Yritimme myos vedota inhimillisyyteen toteamalla miehelle, etta me kaikki tiedamme mista tassa on kyse - lankkareiden kusetuksesta. Ei auttanut. Lopulta mies kaivoi sahkolamauttimen esiin ja alkoi osoitella silla. Paatimme peraantya ulos, jonne jaimme kuitenkin viela istumaan - olin paattanyt selvittaa tilanteen heti. Yritin varovaisesti kysella, olisiko tilannetta mahdollista selvittaa millaan muulla tavalla. Eli rahalla. Se ei kuitenkaan illalla ollut mahdollista. Lopulta poliisi nousi autoon. Kun syyttomyytemme vakuuttelu ja passin vaatiminen jatkui yha, niin han paatti kaivaa lopulta aseen esiin, jolloin katsoimme parhaaksi poistua paikalta. Kavelimme suoraan lahimpaan sairaalaan, silla halusin valittomasti huumetestiin, jolla voisin todistaa syyttomyyteni seuraavana paivana. Labra oli kuitenkin kiinni eika kukaan puhunut kahta sanaa enempa englantia, joten lahdimme takaisin kampille.

Yosta tuli pitka. Soittelin Sinille ja Sallalle seka Bangkokin lahetyston hatanumeroon. Ehdin yon aikana pohtia paassani lapi kaikki mahdolliset skenaariot, jotka minua saattoivat odottaa - rahojen kiskonta, putka, vankilalla uhkailutai jopa vankila - Kaakkois-Aasian huumelainsaadanto on hyvin tiukka, vaikka huumeiden vetaminen taalla onkin tolkuttoman yleista. Joitankin varoittavia esimerkkeja lojunee ympari Kaakkois-Aasian vankiloita, mutta lahes aina kyse on siis rahastuksesta.

Muutaman tunnin younien jalkeen herasin ja aloin valmistautua henkisesti siihen mita tuleman pitaa. Kavin herattamassa Karin ja Suskun, jotka olivat autuaan tietamattomia siita, mita viereisessa huoneessa oli edellisena iltana tapahtunut. Selostin heille tilanteen ja kohta olimme jo matkalla samaiselle sairaalalle, jolla kavimme jo edellisiltana. Sairaalalla ei tuntunut olevan lainkaan englanninkielista henkilokuntaa, joka vaikeutti asian selittamista, mutta sain jotenkin iskostettua heille, etta halusin virtsakokeeseen. Testi otettiin ja labratulokset luvattiin tunnin kuluttua. Soitin nopeasti Bangkokin lahetystoon, josta ei kuitenkaan ollut mitaan apua. Oikeastaan puhelu lietsoi ennemmin lievaa paniikkia, silla minulle alettiin jo jutella yhteydenottamisesta Saksan lahetystoon ja pohtimaan lakimiesta. Voin kertoa, ettei se ainakaan rauhoittanut fiilista matkalla poliisiasemalle.

Asemalla minut ohjattiin kuulusteluhuoneeseen ja kysyttiin mita eile tapahtui. Kerroin etta istuin terassilla, kun kaksi poliisia tuli tutkimaan huonetta. Poliisi kysyi kaytinko huumeita. Vastasin rehellisesti etta en. Sen jalkeen han tivasi uudestaan asiaa ja kehotti vannomaan. Vannoin etten ollut kayttany huumeita ja lisasin, etta kavin hetki sitten huumetestissa, jonka tulokset saisin tunnin kuluttua, ja joka osoittaisi syyttomyyteni. Kuulustelija kehotti minua poistumaan ja palaamaan tulosten kanssa.

Olin helpottunut. Ehka Laosissa oli kuitenkin jonkilainen oikeusjarjestelma olemassa ja paasisin tulosten avulla palkahasta. Olin silti yha alyttoman jannittynyt. Nopean aamupalan jalkeen menin hakemaan tuloksia ja totesin, etteivat hoitajat olleet ymmartaneet mita halusin. Lapussa oli kylla kaikenlaisia arvoja, mutta ilmeisestui huumeseulaa he eivat olleet tajunneet tehda. Niinpa toistelin hoitajille "marihuana test for police, this test is for police, drug test". Lopulta he ymmarsivat yskan ja sain paperin, jossa luki kaiken muun ohella NEGATIVE. Marssin takaisin poliisiasemalle paperin kanssa ja toivoin, etta soppa olisi sita myoten selva. Ei ollut. Kuulustelija vaitti kivikovaa, etta he olivat nahneet minun polttavan pilvea - he olivat paattaneet saada minulta rahaa "vaivastaan". Osoittelin lappua ja toistelin, etta se kertoo yksiselitteisesti, ettem ole kayttany laittomia aineita. Kuulustelija oli valilla hieman vaivaantunut. Ei ihme, silla olinhan jo todistanut syyttomyyteni. Han kavi kaksi tai kolme kertaa poliisipaallikon luona, joka ilmeisesti kuunteli keskusteluamme radiopuhelimesta.

Minusta alkoi tuntua, etta miekkonen olisi halunnut antaa minun menna, mutta pomo halusi rahaa. Sen vuoksi han alkoi sepittaa uskomattomia syita. "Eilen tehty huumetesti olisi ok, mutta tanaan otettu ei ole enaa luotettava." Eipa. "Me naimme sinut ja loysimme satkat." Jep. "Laosin lainsaadannon mukaan - sita sanaa han kaytti paljon - sinun pitaa maksaa sakkoja." Saman lainsaadannon mukaan testikaan ei ollu kuulemma luotettava. Taysin uskomatonta toimintaa.

Aloin olla kuitenkin luottavainen siihen, etta saastyisin ainakin rahanmenoa suuremmilta ikavyyksilta. Poliisi toisti moneen kertaan, etta haluamme molemmat hoitaa asian pois alta. Niinpa kysyin "sakkojen" suuruutta. Lonely planetin mukaan ne ovat tamankaltaisissa tapauksissa 400-500 euron luokkaa - joskin silloin epailty on yleensa syyllinen. Mina todistettavasti en ollut. Lisaksi guest housemme omistajaperheen pikkupoika sanoi, etta lahjuksett on mahdollista tinkia 200-250 euroon. Olin siis melko tyytyvainen lyodessani poliisisedan kateen 80 euroa ja saadessani passini. Tilanne oli hyvin sekava, silla samaan aikaan oli aarimmaisen vittuuntunut siita, etta taysin syyton joutuu kiipeliin samalla, kun 2000 piripaata bailaa ympari Vang Viengia. Helpotus oli kuitenkin niin suuri, etten voinut kuin olla tyytyvainen.

Saatuani paasin totesin viela poliisille, etta me molemmat tiedamme yhta hyvin minun olevan syyton. Yllatyksekseni mies naurahti lahes tuttavallisesti: "I think you are a good guy, hope you stay still in Laos".

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Luullakseni saastin yhdella virtsanaytteella satoja euroja ja ehka jopa putkareissun. Vankilan mahdollisuuteen en uskonut, vaikka yon pimeina tunteina ehdinkin kelailla aivan kaikkea.Yritan nyt miettia, etta sain 80 eurolla kokemuksen, jota en koskaan voi unohtaa ja joka tarjosi minulle yhden ahdistavimmista oista koskaan - ja jollaista en myoskaan koskaan halua enaa kokea. Toivon ettei kenenkaan muunkaan tarvitsisi, mutta poliisilaitos ei taalla pain maailmaa valitettavasti tarjoa turvaa.

Testin tulokset. Ikava kylla lappu toimi ainoastaan alennuskuponkina.

Tallaiset aarimmaisen ikavat tapahtumat ovat yksi matkailun pimeimmista puolista. Pahimmillaan yksi vaarassa maassa poltettu jointti voi vieda vuosiksi vankilaan tai yksi vaaraan maahan tuotu paketti voi vieda hirteen. Sen vuoksi tuenkin tuttua ja turvallista paihdekulttuuria - olutta ja sikareita. Vaikka syyttomaksi itsensa todistanutkin voidaan taalla "todistaa syylliseksi", niin ei matkailua naihin maihin kannata pelata koneiston korruptoituneisuuden tahden. Kaikesta selviaa lahes aina maalaisjarjella ja rauhallisella kayttaytymisella. Olin itse eilis iltaisen parin tunnin episodin aikana ainoa "asiakas" poliisiasemalla. Samoin tanaan aamulla. Vang Viengissa on kuitenkin jatkuvasti kymmenisen tuhatta lankkaria, silla kaupunki on Laosin party central ja koko maailman tuubailukeskus. Voinen siis sanoa, etta minulla kavi aiva tolkuttoman huono tuuri poliisien paattaessa tehda minusta uhrinsa. Onni onnettomuudessa selvisin tilanteesta lahestulkoon niin hyvin, kuin vain mahdollista.

Ei huolta, matka jatkuu, elama voittaa.
- Patse

Kuumottavia monkijoita, sympaattisia fantteja ja laosilaista vieraanvaraisuutta

2011-03-14T02:06:00.000-07:00

Sihanoukvillessa tapaamamme saksalainen Christian suositteli meille erasta idyllista pikku kylaa Laosin takamailla. Kylassa oli kuulemma yksi ainoa guest house, jonka takapihalla hengailee kaksi norsua. Ajatus kuulosti ainakin omissa korvissani niin absurdilta, etta oli valmis lahtemaan Ban Phaphoon silta seisomalta. Sulattelimme ajatusta Don Detin auringon alla ja kyllastyttyamme riippumattoiluun paatimme yrittaa selviytya paikallisliikenteen avulla kyseiseen kylaan.

Liikkuminen osoittautui yllattavan helposti taydellisesta kielimuurista huolimatta, ja niinpa yhden vene- ja kahden bussikyydin (joista toinen ei loppujen lopuksi ollut edes bussi) jalkeen loysimme itsemme pienesta paikallisten kylasta Etela-Laosista. Majapaikkamme isanta kyseli heti ensimmaisena, etta kiinnostaako elefanttiajelu seuraavana paivana. Kiinnosti. Paiva kuluikin seuraavaa odotellessa, silla pikkukylan parasta tekemista oli lyoda korttia, jouda beer Laota - joka muuten edustaa 95% Laosin olen kulutuksesta - ja kavella puolen kilometrin kylanraittia paasta paahan. Viimeisin aktiviteetti osoittautui todella hauskaksi, silla ainoina lankkareina kylassa saimme pyyteetonta huomiota ja ujon iloisia heilutuksia jatkuvasti - niin aikuisilta kuin lapsilta.

Ban Phaphon kylanraitti

Tenavat olivat kovin kiinnostuneita meista

Paivan kaantyessa iltaan saimme huomata olevamme keskella ei mitaan. Kyla pimeni lahes totaalisesti ja paikallisen musiikin viimein hiljentyessa kylan raitilla luonnon aanet tayttivat korvamme - kuten monta kertaa aiemminkin talla reissulla. Talla kertaa auditiivisten arsykkeiden lisaksi saimme nauttia myos visuaalisesti luonnon pienista ja kuumottavista otuksista. Terassillamme hiippaili suurehko rukoilijasirkka, joka tuntui harmittomalta monkijalta seuraavaksi bongaamiimme otuksiin verrattuna.

Rukoilijasirkka

Vessastamme loytyi nimittain skorpioni - joskin hyvin pieni sellainen. Kaikkein kuumottavin monkija luikerteli kuitenkin huoneistomme edustalla. Kaarme. Yhden kaarmeen olimme ehtineet nahda Don Detilla. Se oli noin 15 senttia pitka mato, joka pakeni liskoa Mekongiin, ja jonka Juitu sankarillisesti karkoitti kepilla. Myos talla kertaa matonen oli hyvin pieni, mutta nyt se jo naytti silta etta puraisu tekisi pahaa. Noin etusormen paksuinen, kolmekymmentasenttinen ja variltaan tummanpuhuva luikertelija pesiytyi huoneemme viereen jakkaran alle. Juitun kanssa arvoimme hetken sen kohtaloa - jokainen tutntematon kaarme on kuitenkin potentiaalinen myrkkykaarme, olipa se kuinka pieni hyvansa. Paatimme etta kaveri oli eksynyt vaaraan paikkan vaaraan aikaan ja paastimme sen paivilta jakkaraa ja siivousvalineita hyvaksi kayttaen. Hyvat younet olivat palkinto tasta sankarillisesta toiminnasta. Minua voi tasta lahtien kutsua kaarmeen tappajaksi.

Skorppari huussissa

Kuumottava kaarme kotiovella

Karmes ei ollut varsinaisesti tappajan nakoinen

Aamu koitti ja sen mukana saapuivat kauan odotetut karsaniekat. Ban Phapho on siita harvinainen kyla, etta siella kaytetaan yha norsuja metsatoissa. Kaverimme olivat siis olleet kauempana hommissa ja jytisivat meita varten majapaikkaamme. Niilla on toki heitetty turistikierroksia monesti aiemminkin. Arvioisin, etta kylaan eksyy lankkarituristeja muutamia viikossa ja tavallisesti he lienevat kiinnostuneita naista jarjettoman hienoista elaimista. Kiipesimme fanttien selkaan yhdessa kuskiemme kanssa ja matka alkoi.

Ankka ja fantti

Heti selkaan kiivettyani tiesin, ettei kyseessa ollut perinteinen turistiajelu. Minut ohjattiin istumaan norsun niskan paalle - penkkeja tai muita apuvalineita ei siis kaytetty, vaikka sellainenkin oli viritetty fantin selkaan. Kolmekymmentaviisivuotias ratsumme kuljetti meita yli syvien ojien ja korkeiden kukkuloiden. Norsut kulkivat tottuneesti myos kapeita metsapolkuja pitkin ja soivat kasviksia sadan metrin valein. Ei ihme, silla jos itse olisin kolmetonninen kasvissyoja, niin soisin luultavasti koko ajan. Oma huomioni kiinnittyi naiden kasittamattoman hienojen otusten seuraamiseen, kyydissa tasapainoiluun ja kuvien ottamiseen - joka osoittautui fantin selassa keikkuessa haastavaksi.

Kari tarkkana horokorvan kyydissa

Mielenkiintoisin hetki koitti kuitenkin rundin puolivalin tienoilla, kun kuskimme hyppasi pois satulasta ja lahti juoksemaan johonkin. Jaimme Juitun kanssa ihmettelemaan norsumme selkaan seuraavaa siirtoa. Horokorvamme ei tuntunut tottelevan Karin ja Suskun kuskia, joka huuteli heidan fanttinsa paalta komentoja. Yritin vaovaisesti ohjailla kulkupeliamme korvista, mutta ainoa vaikutus oli se, etta epeli lahti jytisemaan toiseen suuntaan ja paatti matkalla kaataa puun. Se pukkasi kevyesti edessamme ollutta puuta ja painoi sen jalkeen sen jalallaan maahan. Sen jalkeen karsakas alkoi mutustaa puun juuria ja suostui viimein kaantymaan oikeaan suuntaan. Sain mahdollisesti kaannettya sen paata korvista hieman - luultavimmin se vain paatti lahtea- ja niinpa lahdimme seuraamaan Karin ja Suskun otusta samalla, kun kuskimmekin juoksi metsasta takaisin ja hyppasi uudelleen kyytiin. Tulipahan "ohjattua" tovi elefanttia. Koen nyt osaavani ajaa norsulla lahes taydellisesti.

Allekirjoittanut ratissa, homma hanskassa

Epelit

Elefanttimukset sulattivat ainakin allekirjoittaneen sydamen

Lahikuvassa

Norsuajelu oli kokonaisuudessaan huikaiseva kokemus. Jattimaisen nisakkaan niskan ja selan paalla keikkuminen on elamys, jonka haluaisin kokea uudelleen. Kotikonnuille palattuamme tarjosimme oluet kuljettajillemme. Tuolit irroitettiin fanttien selasta, jonka jalkeen kaverit kysyivat haluaisimmeko lahtea saattamaan otuksia metsan reunaan. Tottakai. Siispa kiipesimme uudestaan kyytiin - talla kertaa ilman apukorokkeita. Fantti osoittautui viisaaksi ja ystavalliseksi, silla se auttoi selkaannousua nostamalla koipeaan rappuseksi. Ratsastimme ronsuilla pellolle ja hyppasimme alas kyydista. Taputin pari kertaa uutta harmaata ystaavaani kylkeen, jonka jalkeen lahdimme kotimatkalle kavellen. Mahtava kokemus todellakin. Saatan salakuljettaa pari pienta fanttia mukanani Pohjoiseen. Katsotaan.

Horokorvien varjossa

Iltapaivalla lahdimme tutulle kylan raitille kiertelemaan ja Juitun kanssa autoimme muutamaa kymmenvuotiasta munkkia nostamaan puutelineen temppelin pihaan. Kavelimme kylan viimeiselle talolle ja aioimme kaantya kotimatkalle, kun talon pihassa oleva miesporukka huikkasi meita sinne. Itse marssin etunenassa tervehtimaan laolaisia. Olin jo edellispaivana suunnitellut, etta olisi siistia menna litkimaan laolaota paikallisten kanssa johonkin pihaan. Itseasiassa ehdin edellispaivana kaydakin yhdella ponulla kolmen takalaisen kanssa, mutten valitettavasti ehtinyt jaada heidan seurakseen. Talla kertaa meilla ei ollut kiiretta. Seurue istui jonkinnakoisen pyorakorjaamon edessa poydassa. Heita oli kymmenkunta noin 18-60-vuotiasta miekkosta. Takapihalla oli kalaa tulilla ja naiset seka lapset parveilivat lahettyvilla. Miehet kantoivat korillisen beer Laota poytaan ja alkoivat tayttaa lasejamme. Tarjosin heille vastalahjaksi savukkeita, jotka sosialisoitiinkin muutamassa minuutissa. Pullot tyhjenivat ja puhe luisti, vaikka kielimuuri valillamme olikin totaalinen - kukaan ei puhunut englantia, eika edes ranskaa, jota taalla puhutaan jonkin verran johtuen kolonoalismin ajoista. Takalaiset kaivoivat kitaran ja mikrofonin ja lauloivat antaumuksella laolaisia lauluja seka rupattelivat meille niita naita. Itse olin aivan liekissa takalaisesta ystavallisyydesta ja jorailin porukan kanssa hymy poskissa asti. Myos kalaa syotiin ja etenkin Kari ja Susanna tekivat tuttavuutta myos muksuihin samalla kun itse pidin hauskaa varttuneempien kanssa. Hieman ennen pimean laskeutumista kiitimme noyrimmin seurasta ja harmittelimme, ettei meilla ollut mitaan vastalahjaa (savukkeetkin oli jo poltettu ajat sitten). Kattelimme viela uudet frendimme ja kumarsimme takalaisittain. Sitten lahdimme kavelemaan takaisin majapaikkaan.

Laosilaista vieraanvaraisuutta

Takalaisten kanssa hengailu oli todellinen elamys - molemmin puolin

Jorailua

Punainen seta ja laosilaisia lapsia

Laosilainen ystavallisyys, etenkin lankkareihin tottumattomilla sivukylilla, tuntuu olevan omaa luokkaansa. Uskon ettei kukaan miesporukasta ollut koskaan juonut olutta lankkareiden kanssa, joten ilta oli heillekin varmasti antoisa. Sita se oli myos ujosti meita tervehtineille lapsille ja heidan seurassaan hymyileville naisille. Minulle se puolestaan osoitti taas kerran sen, ettei parhaita kokemuksia saa valttamatta rahalla - tai ainakaan isolla rahalla. Laos on Kaakkois-Aasia halvimpia maita ja syrjaseuduilla hinnat ovat monesti viela edullisempia, kun turistilisaa ei ole totuttu ottamaan. Toisaalta esimerkiksi liha on sivukylilla harvinaista herkkua ja hinnat sen mukaisia. Norsuajelusta maksoimme 60 000 kipia eli kuutisen euroa mieheen.

Kokonaisuutena viime lauantai oli ehka reissun huikein paiva. Se tarjosi elamyksia elamyksen peraan ja johdatti meidat samalla takalaisen kulttuurin ja tavallisten ihmisten elaman pariin. Ihmiset osaavat olla uskomattoman ystavallisia ja vieraanvaraisia kaikkialla maailmassa. Ehka me suomalaiset mutruhuulet voisimme yrittaa oppia heilta jotain. Onnellisuuteen ei tarvita paksua kukkaroa tai hienoja tavaroita. Siihen tarvitaan ystavia.

Hiljaa virtaa Mekong

2011-03-13T05:21:00.000-07:00

Kaakkois-Aasiassa kaikki hyvin. Muutama melkein huolestunut viesti loysi juuri perille pari paivaa Japanin jaristyksen ja tsunamivaaran jalkeen. Olemme kuitenkin turvallisesti sisamaasa Laosissa, jonne hoidimme itsemme niin suoraan Sihanoukvillesta, kuin vain kambodzalaisilla kulkupeleilla ja aikatauluilla oli mahdollista.

Otimme ensin viiden tunnin bussin takaisin Kambomaan paakaupunkiin, Phon Penhiin. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa paamarana Don Det, Laos. Idan ihmemaassa kaikki (lue mikaan) ei kuitenkaan tunnu sujuvan niin kuin lupaillaan. Raja ehti sulkeutua ennen kuin kuusitoista kertaa tunnissa pysahdellyt bussikuskimme ehti sinne, joten vietimme viela yhden yllatysyon Kambodzan pohjoisosassa, Stung Trengin kaupungissa. Seuraavana aamuna loysimme viimein tiemme Kaakkois-Aasian uneliaaseen hippimaahan. Karin erinomaisten neuvottelutaitojen vuoksi saastimme rajalla kolme dollaria "kasittelykuluja". Kambodzan tullimies ehti myos kysaisemaan olivatko paassani komeilevat aurinkolasit mahdollisesti lahja hanelle. Eivat olleet.

Viimeinen Kambodzan etappi, Stung Treng

Laos on vajaan 7 miljoonan ihmisen maa Thaimaan, Vietnamin, Kiinan, Kambodzan ja Myanmarin valissa. Merenrantaa ei valtiolla ole ja siita johtuen taalla ei juuri tapaa myoskaan pakettimatkaajia. Silloin talloin taalla tormaa toki reppureissaajiin. Etenkin ranskalaisia on paljon kolonialismin perinnosta johtuen. Myos suomalaisia on tullut vastaan yllattavan paljon.

Laos eroaa monista naapurimaistaan valtavasti. Vakiluvut ja turistimaarat ovat aivan eri luokkaa tassa rauhallisessa maailmankolkassa, mutta sen lisaksi meininki tuntuu muutenkin valtavasti chillimmalta. Eraan vertauksen mukaan joissakin Kaakkois-Aasian maissa tuktuk-kuskit uhkaavat syoda asiakaskandidaattinsa elavalta, mutta Laosissa heidat joutuu herattamaan saadakseen kyydin. Ymmartanette vertauksen huumorin, mutta on siina oikeastikin peraa.

Ensimmainen kohteemme Laosin ihmemaassa oli Don Det, toiselta nimeltaan 4000 islands. Tai oikeammin 4000 islands on koko saarialueen nimitys. Kaakkois-Aasiaa halkova massiivinen Mekong-joki on Etela-Laosissa useita kilometreja levea ja sen virtaa halkovat lukuisat saaret, joista Don Det on yksi. Det on vuosia ollut aarimmaisen rauhallinen pieni bungasaari keskella Mekongia. Viimeisimman Lonely Planetin mukaan siella ei ollut viela sahkoverkostoa, mutta parin vuoden aikana sellainen oli ilmestynyt. Sahkojen tulo heijastuu kaytannossa aina hintoihin - niin myos nyt. Pari vuotta sitten saarelta olisi saanut bungalowin 1-2 dollarilla, mutta nykyisin niista joutuu maksamaan jo 3-6 dollaria mokilta. Kovin huimaavana ei naitakaan hintoja voi siis viela pitaa, mutta kehityksen suunta on selva. Viiden vuoden paasta kaikki lienee toisin.

Juitu bungamme terassilla

Otimme kaksi rauhallista bungaa joen aarelta hieman kylan ulkopuolelta. Hintaa bungilla oli 30 000 kipia (3euroa) /mokki. Ensimmaisen paivat kuluivat tutussa ja turvallisessa riippumatossa Mekongin loputonta virtaa katsellen ja siina pulikoiden. Hengailimme paljon myos parin saksalaisen frendimme, Annan ja Tobyn kanssa, jotka olivat tulleet saarelle samoilla kyydeilla Kambomaasta asti.

Eraana paiva yritin tehda tuttavuutta myos paikalliseen apinaan, joka ei pitanyt ajatuksesta. Karvapallo yritti puraista minua pohkeeseen ja onnistuikin sen verran, etta sain punertavat jaljet jalkaani. Kipeaa ei tehnyt ja episodin jalkeen tein sovinnon epelin kanssa sanomalla kasipaivaa. tosin kaveri yritti silloinkin haukata kateen. Luulen etta kyse oli enemman jonkinlaisesta vallan osoittamisesta tai koiranpentumaisesta leikista, kuin halusta oikeasti haukata. Mene ja tieda.

Apina, joka yritti syoda meitsin

Aktiviteettipaissamme otimme kolmantena paivana pyorat ja kiersimme seka kotisaaremme etta viereisen Don Khongin saaren, johon paasi yhden auton levyista siltaa pitkin. Sillan ylityksesta joutui muuten maksamaan 20 000 kipia, mika tuntui melkoiselta rahastukselta.

Saarten valinen silta

Mekong eri muodossa

Annan ja Tobyn kanssa kavimme tsekkaamassa laheiset vesiputoukset ja pulahdimme uiskentelemaan voimakkaan virran reunoilta loutamaamme poukamaan. Karille sattui osumaan melkoinen pommipyora, jonka johdosta han ja Susku suuntasivat majapaikkaan hieman ennen meita. Kotisaaren ja vesiputouksen hekin ehtivat tutkia. Juitun ja sakujen kanssa kiertelimme viela tovin takalaisten kylissa ja sivuteilla. Takalaisten keskella pyorailyssa oli jotain todella hienoa. Aktiviteettipaivaa seuraa travellauksen kirjoittamattomien saantojen mukaan aina lepopaiva. Seuraava paiva vierahtikin leppoisasti taas Mekongin laineiden liplatusta seuratessa.

Pienehkoja pyoraongelmia ja loistavia korjausmiehia

Anna ja Toby

Isommat kiusaavat pienempaa reppanaa

Yksi Laosin erikoisuuksista on "tubing" tai kotoisesti "tuubaaminen". Erityisen suosittua se on pohjoisessa Vang Viengissa, jossa harrasteen ymparille on kasvanut pienehko bisnes t-paitoinen ja "huoltoasemineen". Don Detilla tuubaamista sai harrastaa kuitenkin mukavan leppoisissa tunnelmissa. Tuubaamisen idea on yksinkertainen. Otetaan yksi traktorin sisakumi ja (vahintaan) yksi olut. Sen jalkeen antaudutaan Mekongin kutsulla ja annetaan aaltojen vieda. Mustalla kumirenkaalla kelluminen on yllattavan terapeuttista. Suosittelen.

"Tuubailua" mekongilla

Kelluntaharrastuksiin liittyen mainittakoon viela myos soudettava, puinen banaaninkuori. Vuokrasimme Julius Aleksanterin synttaripaivan kunniaksi seka veneen etta tubet. Veneilyn kunnianhimoinen tavoite oli soutaa ainakin seuraavaan kylaan, muutama kilometri jokea ylavirtaan. Nipin napin pystyssa pysyva paatti ei kuitenkaan vakuuttanut meita. Sita eivat tehneet myoskaan nelja meloiksi annettua epamaaraista puuharpaketta. Viimeinen naula arkkuun taisi olla joen voima - se ei ollut suuri, eika varsinkaan vaarallinen lahialuilla, mutta se oli riittava pitamaan meidat Don Detin liepeilla. Loistava kokemus jokatapauksessa.

Don Detin parasta antia oli ehdottomasti sen kasittamattoman rento tunnelma. Joki tarjosi pienia, uskomattoman hienoja, vedenalaisia hiekkasarkkia, joilla saattoi hengailla keskella jokea. Ihmiset olivat iloisia - jopa suomalaiset, jotka olivat onnistuneet valloittamaan Don Detin. Tapasimme ainakin kuusi suomalaista viiden paivan aikana. Sita voi pitaa merkittavana. Samoin majapaikkamme viereen, joen ylapuolelle, rakennetulta terassiravintolalta loytyi Madventuresin Kansainvalisen seikkailija opas. Ravintolat olivat muutenkin pienia, joen rantaa rakennettuja terasseja, joilla istuttiin lattialla ja katseltiin auringonlaskua Mekongin taakse kylma beer Lao huulilla.

Ammuja pyoratiella

Auringonlasku Mekongilla

Laosilta on odotettu talla matkalla paljon. Ensimmainen etappi lunasti odotukset ainakin halvan asumisen ja alyttoman rennon tunnelman osalta. Don Det on loistava chillauskohde, jonka miinuspuoleksi voidaan lukea lahina se, etta backpackereita se on pullollaan. Siinakaan ei sinansa ole vikaa, mutta pidemman paalle pelkkien reppureissaajien keskella puoriminen alkaa risomaan. Maa vaikuttaa joka tapauksessa hienolta, hiljaiselta, sopivan eksoottiselta ja hyvin ystavalliselta. Itseasiassa eilinen oli allekirjoittaneelle yksi koko matkan hienoimmista paivista juuri edella mainittujen seikkojen takia. Siita lisaa seuraavassa tekstissa. Palataan aasiaa.

- Paava

Kuolemaa, korruptiota ja kauneutta

2011-03-01T23:09:00.000-08:00

Madventures kuvasi Kambodzaa yhdeksan vuotta sitten kolmella G:lla - girls, guns & ganja. Bonuksena mukana oli viela gambling. Samainen epapyha kolminaisuus patee edelleen ja monet pyorivat taalla ainakin osittain juuri edella mainittujen seikkojen takia. Samat asiat voidaan tosin liittaa lahes koko Kaakkois-Aasiaan.

Meidan viime viikon tapahtumiamme ovat puolestaan leimanneet kolme K:ta - kuolema, korruptio ja kauneus. Samaan litaniaan voisi viela lisata vaikkapa koskemattomuuden ja kehityksen seka koyhyyden. Aloitetaan kuitenkin kuolemasta.

Siem Reapista painelimme bussilla Kambodzan paakaupunkiin, Phom Penhiin. Reilun 1,5 miljoonan ihmisen kaupunkia kuvaa kaottisuus. Liikenne kulkee joka muodossa ja joka suuntaan. Mitaan saantoja ei ole - kuten ei tunnu olevan muuallakaan Kambodzassa - mutta suurkaupungissa kaikki korostuu viela moninkertaisesti. Tapasimme kaupungilla pari suomalaista, tanne kotiutunutta kaveria. Toinen asusteli siella muuten vaan ja toinen piti Suomi bar guesthouse-nimista majapaikkaa. Molemmat varoittelivat kaupungin vaarallisuudesta. Samaa olimme kuulleet ja lukeneet myos muualta, mutta muutaman paivan aikana emme tormanneet minkaanlaisiin ongelmiin.

Phom Penhin rantakatu on tyylikas ja hiljainen

Grillimopo

Pojjat

Liikenteen kaottisuus on kaupungin ominaispiirre

Kuolema nakyy Phom Penhissa, vaikkakin sen lasnaolo loittonee hiljalleen vuosi vuodelta. Punakmerien otettua vallan vuonna 1975 Kambodzan kaupungit kaytannossa tyhjennettiin ja rahan olemassaolo lopetettiin. Phom Penhiin perustettiin "kuulusteluleiri", S21, ja kaupungin laitamille paikka vaarinajattelijoiden hautaamiseksi, killing fieldsit. Pol Potin johtamien punakmerien agraaritalouteen ja omavaraisuuteen siirtyminen - tai sen yritys - jai lopulta lyhyeksi, mutta vuoteen 1978 mennessa ehti noin pari miljoonaa kambodzalaista menettaa henkensa. Tarkkoja lukuja ei tieda kukaan. Ihmisia lahdattiin jarjestelmallisesti - kaiken ikaisia sukupuoleen katsomatta. Lisaksi ihmisia kuoli lajapain myos tauteihin ja nalkaan.

Killing fields on vain yksi joukkohautakeskittyma monista, mutta siita on muodostunut yksi raakuuksien symboleista. Pienelle alueelle on haudattu 17 000 ihmista ja paakallot seka muut luiden palat on jatetty osittain esille herattamaan ajatuksia. S21 oli jarjestelamllinen kidutus- ja tappoleiri tyhjassa paakaupungissa, jota pidettiin koulurakennuksissa. Kambodzan karsimysnaytelma on mittakaavassaan yksi maailman kammottavimmista. Sen tulenarkuutta lisaa myos, etta tapahtumista on kulunu vasta muutama vuosikymmen. Monilla ihmisilla on siis karut muistot edelleen noista ajoista ja moni murhamies elaa edelleen kansan parissa.

13 - 15-vuotiaiden paakalloja Killing Fieldseilla

Joukkohautoja loytyy lukuisia

S21:n yksi "kuulusteluselli"

Seuraavat kuvat kertonevat kaiken

Nykyisin Killing fieldsin vieressa asustelee tavallisia kambodzalaisia

Se kuolemasta. Siirrytaan korruptioon. Kambodza on muun Kaakkois-Aasian tavoin aarimmaisen korruptoitunut maa. Taalla tosin asiat taitavat olla viela pahemmin, kuin monessa naapurimaassa. Me laksimme Phom Penhista muutaman yon jalkeen etelaan, Sihanoukvilleen. Tarkoituksena oli pitaa muutama paiva riippumattolomaa meren rannalla ennen maan vaihtamista. Otimme Juitun kanssa bussin paivaa ennen Kari "rahavyo" Jussilaa, joka jai odottelemaan seurueeseemme liittyvaa Suskua viela yhdeksi yoksi. KLM oli nimittain myohastelyn vuoksi pitkittanyt Suskun matkaa vuorokaudella. Tuo rahavyo-termi tulee muuten siita, etta Herra Jussila onnistuyi jattamaan kaiken arvokkaan omaisuutensa passia ja luottokortteja myoten Krabille lahtiessamme Koh Jumille. Paratiisi ehti syovyttaa ikavat asiat pois mielestani, joten en muistanut mainita aiemmin asiasta. Nyt taytyy viela kiertaa vahan veista haavassa, joskin koko episodi meni kasittamattoman hyvin ja kaikki tavarat saatiin takaisin muutaman kympin lisakustannuksilla. Eivat kaikki aasialaiset ole varkaita.

Karin ja Suskun loydettya tiensa hieman syrjassa olevaan kukkulalla sijaitsevaan majapaikkaan, vuokrasimme pratkat ja tutkiskelimme paivan verran Sihanoukville ja kartoitimme muita majapaikkoja. Saimme vuokraajilta loistavaksi osoittautuneen vinkin. Jos poliisi pysayttaa, ei saa puhua sanaakaan englantia. Ja niinhan siina kavi. Virkavalta ohjasi meidat tien sivuun ja alkoi kysella ajokortteja. Niita ei tietenkaan ollut. Kuskeina toimineet K ja J hoitivat homman mallikkaasti eivatka puhuneet kahta sanaa enempaa lontoota. Ne sanat olivat "license" ja "hotel". Viereen pysaytetyt brittikaverukset kaivoivat kiltisti kuvetta ja koyhtyivat kymmenisen taalaa mieheen. Meilta vaadittiin ensin niin ikaan kymppia. Olan kohautuksen jalkeen hinta tippui vitoseen - sakoista siis voi tinkia! Noh olan kohauttelu ja suomen puhuminen johtivat lopulta tilanteeseen, etta poliisit paastivat meidat jatkamaan matkaa - ei maksuja, ei ongelmia, ei putkauhkauksia tms. Muistakaa siis - jos poliisi pysayttaa joskus taalla pain maailmaa, PUHUKAA SUOMEA! Tietenkin joissain tilanteissa voi paasta helpommalla, kun suostuu maksamaan korruptiosakot. Kuittia on turha odottaa.

Noin kuuden kilometrin paassa Sihanoukvillesta loysimme uskomattoman idyllisen majapaikan. Hiljaisen Otres-beachin paahan on rakennettu muutama bungalow-kyla aivan meren rantaan. On hauska huomata, kuinka lahelta turistirysia pystyy bongaamaan alyttomasti parempia paikkoja. Paratiisimiljoo ei aivan veda vertoja Koh Jumille, mutta en voi tata kylla haukkuakaan. Luonto ja sen kauneus ovat siis naiden viimeisten Kambodza-paivien teemana. Palvelut tosin ovat parin kilometrin paassa ja sahkoa on tarjolla muutama tunti iltaisin, mutta Jim Beam-pullo, otsalamppu ja Sinuhe egyptilainen ovat tarjonneet allekirjoittaneelle riittavasti puuhaa tahan asti. Hengailemme viela pari paivaa Siaminlahden rannalla. Lauantaina yritamme loytaa itsemme jo Laosista.

Juitu, Kari & Susku Otres beachilla

Majapaikkaa etsimassa

Rantojen lahisyyteen rakennetaa lujaa - liiankin lujaa, silla osa projekteista on telakalla rahojen loputtua

Majapaikkamme, Cinderella bungalows (kuva otettu omalta terassilta)

Life is good

Pratkailya kaukana kaupungin hulinasta

Kotiranta

Mursuja (jouduin vahingossa uimaan boksereilla)

Jossain kaukana kaikesta

Kambodza nostaa profiiliaan ainakin omissa silmissani paiva paivalta. Nykyisen sijaintimme lahettyvilta loytyisi myos paratiisisaaria ja snorklauspaikkoja, mutta Otresin ranta riittaa meille talla kertaa. Ranta on tosiaan muutaman kilometrin pituinen ja viela melko autio, mutta voisin vaittaa etta viiden vuoden kuluttua kaikki on toisin. Sen verran lujaa Sihanoukville kasvaa ja kehittyy. Liian lujaa minun mielestani, silla rannat ovat paikoin taynna roskia, eika niista jakseta valittaa, kun voidaan mielummin takoa lisaa rahaa rakentamalla rannat tayteen majapaikkoja. En kuitenkaan halua manata enempaa, silla kylla taalla viela viihtyy loistavasti. Lisaksi lansimaisen rahan virtaaminen tekee hyvaa koko maalle - silla oletuksella ettei se virtaa vain muutamiin taskuihin, joka on suurehko riski taalla.

Se Kambodzasta talla eraa. Lahden tallustelemaan takaisin pieneen resorttimme ja saatan sekoittaa itselleni bourbon-colan seka katsella muutaman tunnin ananaspuita ja laskuvetta. Palaillaan.

- Mr. P

Menneisyyden loistosta tulevaisuuden hamaraan

2011-02-22T06:52:00.000-08:00

Nykyinen sijaintimme on Siem Reap, reilun 150 000 ihmisen kaupunki Kambodzassa, jonka sijainti puolestaan on muutama tunti autolla Thaimaan rajalta itaan. Kaupunki on aloittanut tyypillisen aasialaisen kehityksen, silla tanne on alkanut nousemaan juppihotelleja ja okykylpyloita lankkareille. Koko Kambodza ottaa talla hetkella aimo harppauksia eteenpain. Sodan paattymisen ja rajojen avautumisen jalkeen on turismi kasvanut ja maa alkaa lahennella Thaimaata monessa asiassa - hyvin kaukana tosin ollaan viela. Sihanoukville on Kambodzan aurinkoranta, Phom Penh lienee shoppailu- kultuurikeskus. Siem Reap puolestaan on portti menneisyyteen - kulttuuricity siis tamakin.

Siem Reapin keskusta on taynna ravintoloita ja varivaloja.

Keskustan ulkopuolinen alue on puolestaan hieman erilaista.

Skootteri kaikille.

Siem Reapin joen rantaa keskustan ulkopuolelta.

Siem Reapin tarkein kasvualusta on Angkorin temppelikaupunki. 1000 vuotta sitten taalla sijaitsi suuren Khmer-valtakunnan keskus, jossa asui kasittamattomat 1 000 000 ihmista. Samaanaikaan taisi Lontoossa hengata vaivaiset 50 000 immeista.Valtakunta ulottui myos nykyisten Vietnamin, Thaimaan. Laosin ja Myanmarin alueille. 1400 luvulla kavi ikavasti, minka jalkeen viidakko soi kaupungin sisaansa, kunnes se 1800-luvulla "loytyi" uudestaan ranskalaisen siirtomaaherran toimesta. Meni kuitenkin viela pitkaan ennen kuin maailma loysi sen.. Sotien ja rajojen aukeamisen jalkeen sen ovat pikkuhiljaa onnistuneet valtaamaan japanilaiset ja korealaiset turistit (Itse bongasimme myos yhden aurinkomatkojen oppaan). Kavijamaarat tuplaantuivat vuosittain 1990-luvun lopulla ja nykyisin Angkorissa kay yli miljoona turistia vuodessa. Sen merkitys Kambodzan taloudelle ja ihmisille lienee valtava.

Kaikki liikenne Angkoriin tapatuu siis Siem Reapin kautta. Kaupunki on kaikesta huolimatta hyvin viihtyisa. Taalta loytyy lukuisia mukavia (ja hyyyvin edullisia) majapaikkoja ja ravintoloita niin syomiseen kuin juomiseenkin. Myos lansimaisia ostoskeskittymia loytyy, mika vahentaa autenttisuutta, mutta on oikeasti ihan mukavaa. Kaupungin poikki kulkee joki, jonka varrella on keskustassa eurooppalaistyylisia ravintoloita ja parin kilometrin paassa hiekkatieta ja paikallisten hokkeleita. Lisaksi Siem Reapin etelapuolella sijaitsee Indokiinan suurin jarvi (ainakin sadekaudella), Tonle Sap. Tallaisella paikalla olemme nyt rohnottaneet viitisen yota.

Ensimmaisen paivat kuluivat simppelisti relatessa ja kaupungilla pyoriessa. Allekirjoittanut on karsinyt myos jostain ikavasta mahamotkylasta, jota jouduin parantelamaan yhden paivan sangyn pohjalla.

Toissapaivana otimme sitten itseamme niskasta kiinni ja hankimme liput temppelikaupunkiin. 20 dollarin turistihinta oli kova, mutta hyvaksyttava. Yhden paivan lipulla saa halutessaan menna tsekkaamaan auringonlaskun jo edellispaiva. Otimme siis tuk tukin ja hengailimme pari tuntia alueen kuuluisimman tempelin, Angkor Watin luona. Pilvisyys vei parhaan tunnelman, mutt paikk oli hieno ja siihen aikaan jo mukavan hiljainen. Kyseisesta temppelista on tullut koko maan symboli ja se on kuvattu Kambodzan lippuun. Ei liene yllatys, etta sen maan tarkein turistikohde.

Seuraavana paivana hommasimme paikallisen tuk tuk-kuskin pyorimaan paivan kanssamme 10 dollarilla. Herasimme ennen kukonlaulua, silla tarkoituksena oli nahda auringonnousu Angor Watilla. Kuskimme suositteli kuitenkin erasta vuorta, tai oikeammin kukkulaa, jolla olisi vahemman ihmisia ja paremmat maisemat. Paatimme luonnollisesti menna sinne, mika vaikutti hyvalta idealta heti, silla ajaessamme paatemppelin ohi, olivat turistilaumat jo vauhdissa. Melko vahan heita tosin oli, silla kello ei ollut viela kuuttakaan.

Tuk tukin kyydissa istuminen viileassa aamuilmassa oli elamys jo sinansa. Kuskimme pysayttaessa olimme hieman epatietoisia mihin pitaisi menna. Oli viela pimeaa, eika ihmisia nakynyt missaan. Kohotuksesta lahdimme kuitenkin kappailemaan polkua eteenpain kannykoiden valossa.

Kukkula osoittautui loistavaksi paikaksi. Sinne saapuminen pimeassa ja ensimmaisten 1000 vanhojen temppeleiden kuvastuminen hiljalleen kirkastuvaa taivasta vasten saivat aikaan hetkellisen Indiana Jones fiiliksen. Emme toki olleet yksin, mutta kukkulan laella olevalla temppelilla ei ollut kuin kouralinen ihmisia, lahinna valokuvaajia. Ainoa pieleen mennyt seikka oli taivas. Aurinko nousi pilvien takaa, joten paras variloisto jai talla kertaa nakematta.

Seuraavat kuusi tuntia kiertelimme maailman kahdeksatta ihmetta. Kuskimme nukkui aina tovin, kunnes olimme nahneet uuden temppelin ja olimme valmiit vaihtamaan paikkaa. Kavimme ainakin kymmenessa temppelissa ja kiertelimme niinden ymparilla seka kiipesimme tuhatvuotiaita joidenkin senttimetrien pituisia rappuja kymmenien metrien korkeudelle. Ei olisi Suomessa mitaan asiaa rapuille, jotka nousevat metrin matkalla kolme metria.

Temppelikaupunki oli huikea nahtavyys. Puiden sisaansa syomat rakennukset olivat kaikkein hatkahdyttavimpia. Kuvitelkaa 300 vuotta vanha puu, jonka juurakko on syonyt sisaansa kokonaisen pienen temppelin! Lisaksi tarkeimpia temppelita reunustivat metrien levyiset vallihaudat. 800-luvulta 1400-luvulle taalla on taytynyt olla kasittamattomat loiston paivat. Kaikesta hypetyksesta huolimatta on todettava, etta luonnon oma arkkitehtuuri merineen ja vuorineen vie aina voiton ihmiskaden aikaansaannoksista. Niin tallakin kertaa. Lisaksi tunnelmaa verottavat turistibussit ja -ryhmat, mutta sille ei voi mitaan. Se on taysin luonnollinen ja oikeutettukin kehityskulku. Ja turistehan mekin taalla olemme, vaikka haluammekin uskoa toisin. Haluaisimme jotenkin olla erilaisia. Mutta haa, niin me itseasiassa olemmekin. Voinen pita jonkinlaisen kunnianosoituksena nimittain sita, etta maailman kahdeksannen ihmeen luona ME olimme nahtavyys. Korealaiset turistiryhmat halusivat useaan otteeseen kuvauttaa itsensa kanssamme. Koomista ja yllattavaa. Otimme tilanteet huumorilla ja olimme toki otettujakin, etenkin Kari, jolle eras natti korelainen tytto lirkutteli "Best model ever". Sellaista siis Angkorissa. Onpahan tullut oltua nahtavyytena nahtavyydessa.

Osa temppeleista on kaivettu esiin puiden juurakoiden alta.

Wannabe Indiana Jones

3 x wannabe Indiana Jones

The real Indiana Jones

Yksi lukemattomista temppelikomplekseista.

Angkor on taynna muinaisia patsaita ja kaiverruksia.

Auringonnousua odotellessa.

Menneisyyden loiston varjot.

Postailua Angkor Watin sillalla.

Metsa on aikojen saatossa syonyt temppelit sisaansa.

Juitu piileskelee.

Epailyttava ankka taas maisemissa.

Angor on taynna muinaisia kaiverruksia.

Angkor Wat

Angorista toipumisen (paivaunien) jalkeen lahdimme illalla ihmettelemaan kaupunkia. Sapuskoimisen ja ympariamparipyorimisen jalkeen eksyimme sivukujalle ja sielta uudelle sivukujalle. Tallaisia paikkoja tuluu etenkin Phonm Penhissa valttaa viimeiseen asti. Siem on kuitenkin melko turvallinen kaupunki liikkua - myos oisin. Loysimme sivukauilta maailman pienimman pubin. Siella oli yksi huone ja yksi poyta. Seuraavalta sivukadulta taas bongasimme takalaisten oman dokausbaarin - viihtyisan ja tilavan ulkoilmaterassin, jossa ei nakynyt ainoatakaan lankkaria. Ei ihme. Paikkaa reunustivat molemmista paista pimeat kujan paat. Paransimme siella maailmaa parisen tuntia ja tollistelimme takalaisten juomakulttuuria - humalahakuisuutta tavataan myos Indokiinassa.

Tanaan otimme taas eilisen tuk tuk-kuskin messiin ja lahdimme Tonle Sapin jarvelle katsomaan kelluvia kylia. Jarvi on Kaakkois-Aasian suurimpia - ainakin sadekaudella. Sen koko ja syvyys nimittain kutistuvat nyt kaynnissa olevalla kuivallakaudella kymmenykseen niin etta syvyytta on enimmakseen vain 1,5 metria. Lahtomme tosin viivastyi melkoisesti, silla meikalaisen muutama paiva sitten karsima vatsahassakka ei vielakaan ole ihan ok. Auringonpistos se siis ei ollut, kuten ehdimme jo arvuutella. Iltapaivalla lahdimme kuitenkin liikkeelle ja kambodzalaisen maaseudun jalkeen loysimme itsemme korealaisten kansoittamalta satama-alueelta. Naky ei ollut matkan parhaimmistoa. Myos 20 dollarin venetiketti aiheutti rajun vastareaktion ja juttelimme kuskillemme, josko han voisi heittaa meida meidat johonkin toiseen hienoon paikkaan. Kuski kyseli budjettiamme ja lupasi hoitaa meille privaattipaatin 15 dollarilla/ukko. Otimme kohtuulliselta kuulostaneen diili. Kallis sekin oli, mutta turistien loytamien paikkojen hinnat tuppaavat aina karkaamaan lapasesta. Pitaa siis etsia omat spotit tai alistua. Talla kertaa alistuimme ja lahdimme veneilemaan.

Seuraavassa kuvia matkan varrelta ja kelluvista kylista:

Veneenrakentaja tyossaan.

Lapset ovat lapsia ja koirat koiria kaikkialla (niin ainakin haluan uskoa).

Kalastajia Tanle Sapin rannalla.

Kohti kelluvia kylia.

Talot ja veneet toimivat yhta hyvin vetten paalla.

Kelluvan talon katolla.

Another day in Tanle Sap.

Krokotiilin hymy.

Keisari postailee veneessa.

Kambodzan infrastruktuuri muuttuu koko ajan.

Paikallisia matkan varrelta Tanle Sap-jarvelle.

Kelluntaa kelluvissa kylissa.

Kyliin lahdetaan "turistisatamasta".

Koulutyttoja Tanle Sapin liepeilla.

Kurnuttaja (en koittanut nuolaista)..

Tuk tuk-kuskien kanssa riisiviinia nauttimassa.

Tytto ja kaarme kelluvissa kylissa.

Kelluvissa kylissa asuu enimmakseen vietnamilaisia ihmisia. Syyta tahan en tieda. Kylat olivat yllattavn idyllisia pienine asuntolauttoineen ja riippumattoineen seka hyvin monenlaisinen veneineen. Pysahdyspaikalla nakyi krokotiileja, joita paikalliset ovat ilmeisesti napanneet talteen. Samoin veneissa heilui pikkutyttoja kaarme olkapailla. Kokonaisuutena jarvi ja kyla olivat ehdottomasti kaymisenarvoisia paikkoja, joskin hinta-laatusuhde ei ollut millaan tavoin verrattavissta Angkoriin. Kylat ovat selvasti kasvava turistikohde, silla satamaan oli rakenteilla isohko rakennus, jonka epailen olevan jotain muuta, kuin takalaisten kerrostaloasuntola. Kambodzan tulevaisuus tulee varmasti olemaan yha lansimaisempi.

Tullessamme takaisin veneilemasta istui tunnollinen tuk tuk-kuskimme kaljalla kollegoidensa kanssa. Her viittasivat meita liittymaan seuraan. Tuhosimme riisiviinipullon ja olut paikallisten kanssa ja mietimme huvittuneina millaista olisi, jos taksikuski tarjoaisi Suomessa ryypyt. Kieltamatta koko touhussa oli epailys siita, ovatko herrat ajokunnossa seka siita, saammeko maksaa koko hoidon. Etenkin Juitu oli tapansa mukaan skeptinen, mutta itse suhtauduin porukkaan hyvinkin luottavaisesti. Vaikka pieni skeptisyys onkin hyva sailyttaa, niin aina ei pida olla liian epailevainen - muuten kaikki kontakstit takalaisiin jaavat syntymatta.Saikahtaneille lisatiedoksi, etta meidan driverimme naytti koko joukon selvajarkisimmalta.

Kambodza on nayttanyt meille jo paljon kauneutta ja rumuutta. Epailyttava maa on ollut tahan mennessa hyvinkin nautittava matkakohde, joskin veden aarelle alkaa olaa taas ikava. Huomenna matka jatkuu kohti viela villimpaa Kambodzaa, silla huitelemme bussilla paakaupunki Phom Penhiin. Ihmetellaan siella lisaa.

- Pate

Scam bus to Cambodia

2011-02-19T06:41:00.000-08:00

Bangkokissa kello 06.00 aamulla. Takana 13 tunnin bussimatka ja 3-4 tuntia unta.
Vaihtoehdot:
a)Etsia hostelli Khaosan Roadilta tai sen laheisyydesta. Paasta sinne toivon mukaan mahdollisimman pian nukkumaan,
b) Ottaa selvaa koska lahtee seuraava bussi Kambodzan rajalle ja jatkaa matkaa.

Ennen suuria paatoksia tarvitsemme kuitenkin ruokaa. Ratkaisuksi loytyy take away subarit, joita siirrymme nautiskelemaan laheisen luostarialueen puistoon. Ohi kulkevat munkit muistuttavat meita siita, etta subwayn patongista huolimatta olemme kaukana kotoa.

Aamupalan jalkeen alamme kartoittaa vaihtoehtoja. Ensimmainen matkatoimisto vaikuttaa lupaavalta. Bussi Siem Reapiin lahtee kahdeksalta ja hintakin on ok. Menemme juttelemaan tiskilla olevan kaverin kanssa. Han ilmoittaa, etta matkatoimisto (jossa han istuu) aukeaa kahdeksalta. Liput voi ostaa sen jalkeen. Bussi lahtee kahdeksalta. Hohhoijaa. Kuulostaa taas kerran melko thaimaalaiselta touhulta. Jatkamme matkaa ja katselemme mukavannakoisia majapaikkoja. Laheiselta nakkikioskinnakoiselta matkakojulta huikataan meille, etta mihin olemme menossa. Vastaan huumorilla, etta Kambodzaan ja jatkan matkaa. Neitokainen kojusta huikkaa peraan, etta bussi lahtee puolen tunnin paasta. Taalla on turha yllattya mistaan. Paatamme lahtea Kambodzaan.

Bangkokin visiittimme jai talla kertaa lyhyeksi, mika oli tarkoituskin, koska sinne palaamme myohemmin pariinkin otteeseen. Hyppasimme siis Kambodzan rajalle menevaan minivaniin. Matkaan oli tarkoitus kulua nelisen tuntia ja viisumien hommaamisen seka muiden rajahassakoiden jalkeen kyydin piti jatkua bussilla. Kaikki menikin rajalle asti mukavasti.Olimme ajoissa ja meille lyotiin ennen rajaa viisumipaperit taytettavaksi. Reilu vartti myohemmin passit pamahtivatkin kouraan Kambodzan viisumilla. Arvelimme maksavamme hieman ylihintaa, muttemme jaksaneet valittaa asiasta. Loppupeleissa maksoimme kai ylimaaraista vajaa kymmen euroa, mutta saastyimme jonotuksilta rajalla. Kai.

Viisumi hanskassa.

Toinen jekutus odotti rajalla. Jenkkilippikseen ja -laukkuun sonnustautunut autoyhtiomme Kmeri kertoi, kuinka jarjettoman vaarallinen maa Kambodza on, mutta kunhan meilla on hanelta saamamme oranssi tarra paidassa, niin meillta ei ole hataa. Todellisuudessa tuo tarra tarkoitti luultavasti sita, ettei meille tarjottu yhtaan oikeasti hyvaa diilia. Toisaalta saastyimme kylla hiassaroikkujilta. Samainen jamppa kertoi myoskin, etta meita huijatti Thaimaassa. Paasisimme toki Siem Reapiin, mutta bussi lahtisi kolmen ja puolen tunnin paasta ja matka kestaisi nelisen tuntia, jolloin olisimme perilla joskus yhdeksan maissa illalla. Voisimme kuitenkin maksaa 350 bathia per latty ja menna taksilla heti. Taksi heittaisi meidat majapaikan pihaan ja matkaan menisi pari tuntia. Joo. Me otetaan se.

Seuraava vaihe olikin bussi. Bussi vie meidat taksille!!! Welcome to Cambodia! Juuri nain siina sitten kavikin. Bussi vei meidat asemalle, josta lahti busseja ja takseja. Hyppasimme siis taksiin ja - todellakin - vajaa muutamaa tuntia myohemmin olimme Siem Reapin tienoilla. Mutta yllatys yllatys. Taksi ei vienytkaan meita majapaikkaan, vaan meidat ohjattiin Tuk Tukiin, joka veisi meidat ilmaiseksi perille. Niinhan se veikin, muttei siihen majapaikkaan johon halusimme, vaan kauempana olevaan hostelliin, jonka nimea ei nakynyt missaan. Nain ollen emme aluksi edes tienneet olevamme vaarassa paikassa. Vasta kaupungille lahdettyamme tajusimme keskustan olevan vaarassa suunnassa.

Kaikesta pelleilysta ja huijaamisesta huolimatta Kambodza vaikuttaa mukavalta paikalta. Tunnelmaa tosin latisti hieman eilinen turistiripuli tms., mutta sekin tuntuu tanaa jo helpottaneen. Tulipahan nukuttua 24 tuntia 36 tunnin sisalla. Myos hostelli, johon meidat vietiin oli oikeasti hyva ja halpa, mutta periaatteen vuoksi paatimme vaihtaa hieman lahemmas keskustaa parin yon jalkeen.

Roger. Kaikki hyvin Khmerien maassa. Siem Reapista ja Angor Watista seuraavassa raapustuksessa. Samoin kuvia luvassa myohemmin. C U.

- Pate

"Viimeinen pysahdys ennen Bangkokia"

2011-02-19T00:25:00.000-08:00

Edelliset paivitykset tuli raapusteltua Krabilta, mutta sielta ei tullut kertoiltua mitaan. Korjataan nyt siis asia.

Hengailimme pari yota Krabi Townissa, joka on Krabin provinssin paakaupunki. Paikka oli oikein mukava pikkukaupunki, jossa turisteja ei toki ollut unohdettu. Itseasiassa mesta toi mieleen Uuden-Seelannin backpacker-paikat, joissa halpaa majoitusta, sapuskaa ja juotavaa seka erilaisia aktiviteetteja oli tarjolla loputtomasti. Kaupunki oli varsin kotoisa ja oli muutenkin hauskaa viettaa muutama paiva rauhassa ihmisten ilmoilla palveluiden laheisyydessa.

Thaikkulainen sahkotolppa Krabilla.

Buddhalaisten temppelialueita loytyy joka puolelta.

Joen rantaa Krabin edustalla. Kaukana vuoren paalla haamottaa kuuluisa Tiger Temple.

Another Buddhism monument.

Sapuskointia Krabin Night Marketilla. Ruokalajina Pad Thai, thaikkulainen pyttipannu.

Majoittuminen on muuten ollut tahan mennessa aivan kasittamattoman halpaa. Krabilla maksoimme huoneesta kolmeen pekkaan 500 bathia kahdelta yolta. Hintaa jai siis reilu 2 egee/ukko/yo. Koh Jumilla maksoimme Bungalovista sentaan saman verran yhdelta yolta.

Hieman ihmisten ilmoilla hengailuun totuteltuamme oli taas aika suorittaa valttamaton siirtyminen. Thaimaan viisumimme alkoi uhkaavasti loppua (maarajalta saa vain 15 paivaa, ilmateitse 30), joten otimme 13 tunnin yobussin Bangkokiin. Hintaa tuli noin 12e per ukko.

En voi kuin kunnioittaa takalaisten matkanjarjestajien harskia kikkailua. Nimittain 3 tunnin bussimatkan jalkeen joku takalainen jamppa tuli kertomaan, etta matkan ainoa tauko pidetaan nyt. Sen jalkeen olisi edessa 10 h reissaamista putkeen. Noh, ruokaa oli tietenkin pakko saada, mutta kaikeksi hauskuudeksi bussi pysaytettiin paikassa, jossa ei ollut yhtaan puljua auki ainakaan kilometrin sateella - ainoastaan bussifirman kanssa yhteistyota tekeva paikka, joka oli jo tehnyt keitoksetkin valmiiksi. Juitun kanssa emme halunneet alentua tallaiseen kohteluun, joten kiersimme pari korttelia ympari vain todetaksemme, ettei muuta avaihtoehtoa ollut.Matot siis naamariin ja takaisin tien paalle.

Bussin vessa - vain hatatapauksiin. Huomaa myos tupakointipakko.

Mr. Jussila ja dosa tarkoin valitulla taukopaikalla.

Kirjojen lueskelun ja satunnaisen torkahtelun jalkeen havahduimme uudestaan siihen, etta sama heebo tuli ilmoittamamaan, etta reissun viimeinen tauko pidetaan nyt: "This time, really last stop!". Edellisesta stopista oli kulunut nelisen tuntia ja maaliin oli matkaa saman verran. Meininki oli muutenkin sama. Yksi rafla, farangeilta rahat pois.

Aamu kuuden aikaan loysimme kuitenkin itsemme Bangkokista. Kyseiseen cityyn tulee kuitenkin myohemmin palattua viela parikin kertaa, joten emme nahneet tarpeelliseksi pysahtya siella talla kertaa kovin pitkaksi aikaa. Pitkat siirtymat on jonkun viisaan hemmon mielesta hyva hoitaa kerralla, joten matka jatkui...
Ja mita hittoa siitakin sitten seurasi? Kusetusta, vaaria majapaikkoja, auringonpistosta ja turistiripuliahan siita seurasi, mutta palataan niihin myohemmin. ;D

- Patse

PS. Rinnakkaisblogista voi muuten lueskella Keisarin hilpeita avatumisia kulttuurieroista.

Koh Jum - 9 days in paradise

2011-02-14T05:36:00.000-08:00

Alkuun pari sanaa edellisen tekstin Malesian dissauksesta. Tosiasiassa Malesia olisi oikeasti kiinnostanut enemmankin, etenkin Borneon puoli. Olimme kuitenkin melko kypsia citien kiertamiseen ja Malesiaan emme olleet jaksaneet viela perehtya, joten paatimme suunnata suoraan Koh Jumin paratiisi-saarelle. Ehka palaamme Malesiaankin viela myohemmin. Who knows... Nyt kuitenkin asiaan eli maanpaalliseen paratiisiin.

Koh Jum on pieni saari Andamaanien merella Thaimaan lansipuolella. Krabilta voi hypata Koh Lantan turistirysaan menevaan lauttaan, joka pysahtyy merella Jumin kohdalla sen verran, etta paikalliset voivat napata saarelletulijat omiin paatteihinsa ja vieda heidat rantaan. Ilman takalaisten apua saarelle ei siis edes paase.

Golden Pearlin Bungalow-kyla.

Levyttelya kotibiitsilla

Kotirantaa

Jumilla on kolme varsinaista kylaa, joissa kaikissa asustelee joitakin satoja ihmisia. Saari on kymmenisen kilometria pitka ja sen poikki kulkee pieni hiekkatie, jota on alettu pikkuhiljaa paallystaa. Yksi kylista on buddhalainen ja kaksi muslimien kansoittamaa. Sahkot saarelle on vedetty vuonna 2009. Saaren lansiranta on puoliautiota, palmujen varjostamaa hiekkarantaa, jonne maailman hektisyyteen kyllastynyt travelleri voi ripustaa riippumaton ja keskittya relaamiseen, uimiseen, kalatukseen tai elaman tarkoituksen pohtimiseen. Tallaiselle saarelle me siis jamahdimme 9 paivaksi.

Yksi saaren kolmesta kylasta.

Juitu ja pitkahantapaatti Monkey beachilla snorklausreissulla.

Respect the ocean.

Saimme bungalovin noin sadan metrin paasta meren rannasta Golden Pearl-nimisesta pikkuresortista.Viela kymmenisen vuotta sitten saarella oli vain kolme majoituspaikkaa, mutta sittemmin maara on kasvanut arviolta viiteentoista. Lisaa nousee kokoajan, mutta uskon, etta ylikansallisten hotelliketjujen tulo Jumille tule viemaan viela vuosia. Hyva niin. Alkupaivina tutustuimme suomalaiseen Velluun ja Mikaan. Vellu oli saarella toista kertaa ja ihastunut paikkaan ja jengiin ikihyvin. Han olikin hengaillut siella jo kuukauden paivat. Mika puolestaan oli itsenaisella Kaakkois-Aasian reissulla ja niin ikaan tykastyi Jumiin kovin - kuten me kaikki. Talla hetkella Mika hengailee jo Kuala Lumpurissa, mutta Vellu budjaa edelleen Jumilla.

Levyttelya pohjoisella biitsilla.

Paikallinen taksi saaren paatiella

Mika ja Vellu

Thaimassa kaikki on pornoa.

Kaverukset kaljalla.

Paivat kuluivat meren rantaan viritetyssa riippumatossa loikoillessa vienon merituulen heilutellessa allekirjoittaneen piiskaa, joka sivumennen sanoen on taalla aikamoinen nahtavyys. Paolo Coelhon Alkemistia ja Mika Waltarin Sinuhea lapikahlatessa tuli kuitenkin polte, etta kai sita voisi jotain muutakin duunata. Niinpa lahdimme saaririnksalle, jolla totesimme, etta Phi Phille ei kannata menna koskaan. Tai no, lienee se hyva kohde lapsiperheille seka dokaamaan lahteille urpoille, mutta meidan prioriteemme olivat jossain muualla. Samalla reissulla tsekkasimme laguunin, jossa Beach-leffa kuvattiin aikanaan. Sen todellakin huomasi. Laguuni oli ylikansoitettu kaikennakoisilla paateilla aina huvipursista puupaatteihin, pitkahantiin, jollaisella itsekin olimme liikkeella. Nimi tulee paatin pitkasta potkurista, joka mahdollistaa kaantymisen pienessa tilassa - tai niin me ainakin paattelimme. Tripin parasta antia oli kuitenkin snorklailu huikeilla koralliriutoilla kahdessa eri mestassa ja lounaan vetaminen maailman hienoimman hiekan omaavalla biitsilla. Snorklailu oli kuitenkin ehdoton ykkonen. Sateenkaaren varisessa kalaparvessa uiminen on kokemus, jota tulemme taatusti viela harrastamaan talla tripilla.

Fisu (kuva lavastettu akvaariossa)

Kari ihmettelee maailmaa

Aurinko nousee Andamaaneilla Koh Jumin takaa.

Gekkofisu

Valissa kului taas paiva tai pari levytellessa. Yhtena aamuna noin viitisen paivaa sitten hyppasimme kello kuusi pitkahantaan ja lahdimme kalaan. Maestrona toimi suomalainen Pentti, joka on asustellu Jumilla pari kuukautta vuodessa jo kymmenisen vuotta. Pentti on myos kirjoittanut Thaimaa-lapyskan nimelta Farangi ei opi koskaan. Kirjan stoorit ovatkin suurimmaksi osaksi juuri Jumin saarelta. Heitetaan tahan valikommenttina, etta farangi tarkoittaa siis meikalaisia, ulkomaalaisia kalpeanaamoja. Nappasin kirjan Penalta mukaan tietty.

Oman elamansa Robinson Crusoe, Pentti

Itse fisustaminen ei talla kertaa mennyt ihan putkeen. Samoilta vesilta on vedetty 25-kiloisia Barracudia (jotka muuten ovat vihaisennakoisia jamppoja), mutta meidan oli tyytyminen yhteen gekkofisuun. Se tosiaan nayttaa jonkin verran gekolta eli loistavalta liskokaverilta, joka vetaa hytykoita huiviin ja tervehtii farangeja hyvaksyvalla naksutuksella. Sympaattisia epeleita. Kalareissu ja auringonnousun ihmettely Andamaanien merella oli joka tapauksessa loistava kokemus.

Saarella on runsaasti kumipuita.

Jumin saarella hengaa Pentin lisaksi muutenkin hauskoja, jamahtaneita lankkareita. Saarella asuu vakituisesti svedulainen Erik, 70, yhdessa 80-vuotiaaan tyttokaverinsa kanssa. Toinen takalainen julkkis on Big Mama hollantilainen, joka asustelee saarella niin ikaan vakituisesti. Joitakin vuosia aiemmin tama pottuileva ja aarimmaisen sarkastinen emanta asui viela miehensa kanssa, mutta Big Papa kuoli joitakin vuosia sitten. Krematoriossa tuhkattu kaveri kuulemma ollut liian pitka polttouuniin - jalat jaivat pihalle parimetrisella sedalla. Thaimaalaiset ovat siita hassua porukkaa, etta kun he ovat iloisia he nauravat, mutta kun he suuttuvat tai haammentyvat, niin he nauravat vedet silmissa. Hautajaisissa oli siis hammennyksen vallitessa kuulunut melkoinen naurunremakka. Big Papa oli kuitenkin saatu viimeiselle matkalle. Hollantiin lahetettyyn kuolitodistukeen oli kirjattu kuolisyyksi kuolema. Jotta hammennysta olisi riittanyt enemmankin, niin kuolipaiva oli varmuudenvuoksi kirjattu tulevaisuuteen - Big Papa kun oli sattunut kuolemaan kunkun syntymapaivana, joka ei ilmeisesti sopinut. On mahtanut hollantilaisia virkamiehia mietityttaa.Saarelta loytyisi lukuisia tarinoita, muttei niista sen enempaa. Sen tosin voisi viela todeta, etta Tapanin paivan tsunamissa ei saarella kuollut kukaan, vaikka aalto oli heittanyt muun muassa moottoripyoria pitkalle sisamaahan.

Mr. Melon

Levoton Kari ja vakava Vellu

Frendimme Miao(eli Kissa) Shellyphapista(=Pubista)

Ja toinen frendimme Miaon pikkusisko Mot(eli muurahainen).

Aikamme Jumilla kului siis riippumatossa levytellessa, meressa polskutellessa ja ihmisten kanssa turistessa. Hengailimme suomalaisjamppojen lisaksi muun muassa parin norjalaisen tyttosen ja laheisen Pubin omistajaperheen kanssa. Puolitoista viikkoa vierahti kasittamattoman nopeasti ja ennen kaikkea rennosti. Yhtena paivana vuorasimme pratkat ja kiertelimme saaren niin tehokkaasti kuin mahdollista.

Koh Jumin paatie

Juiru parkkipaikalla

Edes matoja ei tullut vastaan. Jumin ainoita ikava puolia ovat nimittain Kobrat ja muutamat muut kuumottavat madot, jotka kuitenkin pysyttelevat yleensa ihmisista kaukana. Metrin mittaisen varaanin kuitenkin bongasimme biitsilla tepastelemassa. Lisaksi saimme joka ilta todistaa rapulaisten (lue rapujen) maailmanvalloitusta. Jumilla hengailee myos paljon apinoita, joita takalaiset ammuskelevat ritsoilla. Kuulostaa ikavalta, mutta pointtina on, etteivat epelit tule liian rohkeiksi ja ala pihistaa ihmisten tavaroita - jota tosin tapahtuu. Meidan bungamme vieressa palmussa pari kertaa henganneet mankit olivat kuitenkin saikkyja.

Sangen epailyttava ankka.

Saku-sammakko

Ihmisen paras ystava Gekko.

Jumilaisia ammuja

Etsi kuvasta varaani.

Tassa oli pieni tajunnan virran mukana kulkenut yhteenveto Koh Jumista, maanpaallisesta paratiisista. Tanaan jytyytimme paatilla Krabille suunnittelemaan seuraavaa askelta, joka luultavasti on idan villi Kambodza. Paluu Thaikkuihin tapahtuu jossain valissa, mutta oleskelulupamme eraantyy talla eraa perjantaina. Saatan lisailla Jumista lisaa viela myohemmin.

Tama patka on kuitenkin hyva lopettaa lainaamalla Big Mama hollantilaista: "Lonely Planetista ja muista matkakirjoista on helvetisti hyotya. Jos paikka loytyy niista, niin sinne ei kannata menna". Tosin Koh Jum taitaa nykyisin jo loytya Lounarista.

Palataan taas. Kuvia lisaa ehka huomenna. Hajotkaahan sinne pakkaseen. :D
- Paavo

Malesian kiertoajelu

2011-02-08T05:07:00.000-08:00

Taalla Thaimaan paratiisissa illan jo hamarryttya on hyva aika saattaa blogi lahes ajantasalle ja hopista pari sanaa siita, kuinka tanne lopulta paadyttiin.

Ensin kuitenkin lyhyesti pari sanaa malesialaisesta jengista. Hetken chillauksen jalkeen huomasimme, etta puolet ihmisista naureskelee ja heiluttelee meille. Etenkin Etela-Malesiassa jengi vaikutti aidosti iloiselta ja oli selvasti tohkeissan kolmesta lankkarista. Pohjoisessa - Thaikkulan rajan lahella siis - meininki oli puolestaan melko erilaista. Pohjoinen on huomattavasti konservatiivisempaa muslimimestaa, kuin etela, joten allekirjoittaneen pukeutuminen aiheutti burkhien ja muiden myssykoiden keskella lievahkoa paheksuntaa.

Singaporen rajan tuntumassa, Johor Bahrussa, ihmiset heiluttelivat innokkaasti autoista ja pratkien paalta.

Pohjoisessa ihmiset olivat selvasti varautuneempia ja konservatiivisempia.

Oikeastaan maan islamilaisuus oli ainakin meikalaiselle iso syy siihen, etta koko hoito tuli vedettya lapi paivassa. Ei muslimimaissa mitaan vikaa ole - ne vain tuppaavat olemaan tylsempia mestoja matkailla.

Palaataan alkuun.
Eli saimme Singaporessa suomalaiselta Akilta vinkin, jota paatimme saman tien seuraavana aamuna lahtea seuraamaan. Hyppasimme aamudosaan ja painuimme rajan yli Malesiaan Johor Bahrun cityyn. Siella totesimme, etta seuraava bussi pohjoiseen lahtee illalla kymmenelta. Venailimme siis koko paivan puistoissa, lahioissa ja bussiasemalla yobussia, joka heittaisi meidat toivon mukaan Penangiin.

Odottelua...

...ja odottelua.

Bussilippu mksoi noin 20 egee ja rahalle sai talla kertaa todellakin vastinetta. Ensin toin ehdimme jo pelastya, silla hieman ennen starttia kavimme kojulla ja totesimme, etta paikkamme ja nimemme oli vedetty yli valkoisella peitevarilla. Hetken ihmettelyn jalkeen paikat dosasta kuitenkin loytyivat.

Yobussimme oli huikea sleeperi, jossa hierovat nojatuolipenkit kuohivat vasyneita jaseniamme samalla, kun kuski painoi malesialaisia teita niin lujaa, kuin vehkeesta irtosi. Nopeusmittaria vakoiltuani totesin, ettei se loppuvaiheessa enaa riittanyt. Matka Penangiin kesti about 8 timmaa. Sen jalkeen Malesian kiertomatkamme - jonka teemana siis oli v*ttuun taaalta ja nopeesti - jatkui uudella bussilla kohti Thaikkulan rajaa Alor Setariin, jonne matka kesti about tunnin ja nyt bussikin oli paikallisten kayttama vekotin.

Julkaise teksti

Bussissa ei ollut valittamista.

Somewhere, someday, somehow...

Alor Setarista piti kuulemma paasta rajalle suoraan, mutta pienten kielimuuriongelmien ja viittomisten seka sapuskoimisen jalkeen loysimme itsemme taksista matkalla taas uuten mestaan, jonka nimea en edes muista. Sielta tie vei viimein rajalle seuraavalla bussilla, jossa totesimme, etta Malesian ja Thaimaan maarajalla oli muitakin. Noin vuorokauden reissauksen ja melko monen dosan seka yhden taksin ja kolmen tunnin jonotuken jalkeen loysimme itsemme Thaimaasta - vain todetaksemme, etta saimme puolta lyhemman oleskeluoikeuden, kuin olimme luulleet. Pari viikkoa siis.

Alor Setar

Noh, eipa siina ihmeita. Babyloni yha mielessamme hyppasimme pikkubussiin minka jalkeen isompaan bussiin, joka paukutti Krabille 5 tuntia. Lopulta olimme enaa venematkan paassa paratiisisaaresta, jonka kuva oli vilkkunut silmisamme jo Singaporessa pari paivaa ja tolkuttoman monta kilometria ja kulkupelia aiemmin. Yon nukuimme viela Krabilla ja seuraavana aamuna hyppasimme paivan ainoaan paattiin, joka toi meidat viimein palmun alle.

- Patse

Ps. Pahoittelut kirjoitusvirheista. Nappaimisto ei toimi. C U l8r!

Happy Chinese New Year!

2011-02-05T05:54:00.000-08:00

Nyt on tapahtunut niin hemmetisti lyhyen ajan sisaan, etta taytyy ottaa pala kerrallaan ja aloittaa Singaporesta.

Eli Honkkarista jytyytimme singaporelaisella halpislentopuljulla Tiikerilla sen kotimestoille. Singapore oli suorastaa huikean Etela-Eurooppalisen oloinen city edellisten jalkeen. Yon vietimme muuten lentokentalla, koska eka metro kaapunkiin meni vasta viisi tuntia saapumisemme jalkeen ja taksista ei huvittanut maksaa. Yo meni yllattavankin mukavasti korttia laiskiessa ja sumppia horppiessa.

Odottelua Singaporen lentokentalla. Kari haviaa 6ninthissa taas (meitsi voitti, taas).

Singapore ei vaikuttanut yhtaan niin suurelta mestalta, kuin se oikeasti on. Kaupungissa mollottelee kaikenkarvaista vakea yhteensa noin 4,5 miljoonaa. Kaikenkarvaisuus meinaa tassa sita, etta mesta on oikea kulttuurien ja uskontojen soppakulho: loytyy lankkareita, intialaisia, kiinalaisia, kaakkois-aasialaisia jne.. Paikka oli jokatapaukessa kotoisa ja kaiken huipuksi paasimme bilettamaan kiinalaista uutta vuotta!

4,5 miljoonan ihmisen kaupungin kadut olivat kasittamattoman tyhjia.

Lisaksi venailu oli ankarasti kielletty.

Jengi loytyi loppujen lopuksi Uuden vuoden bileista China Townista.

Tammi-helmikuun vaihteessa oleva kiinalainen uusi vuosi on kova juttu lahes kaikkialla Kaakkois-Aasiassa. Singporessa se on lahestulkoon vuoden isoin bilepaiva - varsinkin kaupungin chinatownissa, jonne oli pakkautunut noin miljoona heeboa. Meno oli eurooppalaisittain rauhallista, mutta oli siistia ottaa osaa happeningiin. Alla pari fotoa Kiinasta.

Singapore on muuten janna mesta keskella Aasiaa. Lankkarisoitunut kaupunki on miellyttava hengailupaikka, mutta lisaksi huomattavan kallis mesta verrattuna ymprarilla oleviin maihin. Toisaalta se on myos yksi maailman turvallisimpia maita. Kaupungissa on myos kaupunkeja kaupungin sisalla. Juuri edella mainittu Chinatown on tallainen mesta, mutta lisaksi paikasta loytyy Little India niminen kaupunginosa, joka on juuri sita mita nimi sanoo.

Pikku Intia

Jokatapauksessa parhaat uuden vuoden jatkopippalot loysimme oikeastaan majapaikkamme verannalta, jossa kitara soi myohaan yohon. Samalla saimme huikean tipin eraasta Etela-Thaikkulan paratiisisaaresta, jolla oleskelemme talla hetkella, mutta josta en viela kerro sen enempaa. Pitanee ensin hoitaa blogi ajan tasalle, mihin vaaditaan kuitenkin hieman karsivallisyytta, silla saaren netti on hidas ja tietokoneen nappaimisto huono. Lisaksi valiin mahtuu yksi piskuinen Malesian valtion poikkileikkaus.

Jatkojamittelua hostellilla

Malesia osuus siis luvassa pian. Samoin valokuvia tulee vasta myohemmi, silla talla nettiyhteydella yhden kuvan lataamiseen menisi tunti. Palataan asiaan. Ma painuin takaisin yotaivaan ja palmujen alle

- Puavo

Macao ja jaahyvaiset Hong Kongille

2011-01-31T22:12:00.000-08:00

Tassa taas hieman tajunnan virtaa taalta pain.

Hong Kong on mielenkiintoinen city. Kaupunki on taynna jattimaisia tornitaloja, tyylikkaita ravintoloita, valtavia ostoskeskuksia, havyttoman hintaisia liikkeita ja kiireisia Aasialaisia. Toisaalta taas taalta loytyy toreja, joilta loytyy kaikki ihmisen keksima (yhtaan liioittelematta) materia vaarennettyna, paikallisten suosimia pikku ravintoloita, joihin suomalaisilla terveystarkastajilla ei olisi mitaan asiaa ja pystyyn sortumassa olevia kerrostaloja. Paikallinen mentaliteetti tuntuu olevan, etta kaiken voi vaarentaa ja jos kerrostalo paasee rapistumaan, niin rakennetaan uusi! Hong Kongilla sanotaan kuitenkin menevan hyvin sen tahden, etta taalla on homma balanssissa. Miljoonakaupungin saasteita reunustavat lukuisat vehreat kukkulat, joille voi kiipeilla ja nauttia luonnosta seka maisemista. Lisaksi Hong Kong ei tunnu kovin saasteiselta, vaikka sita varmasti onkin. Kukkulat ovat myos ainoa kunnon keino paasta luonnon aareen, silla kaupungin puistoalueet ovat melkoisia betonikolosseja.

Torielamaa

Hong Kongista eivat pilvenpiirtajat lopu...

...silla uusia nousee kaiken aikaa.

Kontrastien kaupunki on matkailijalle erilaisia visuaalisia arsykkeita taynna. Hektisyys alkaa myos rasittamaan matkailijaa jossakin vaiheessa. Kokonaisuutena ehdottomasti kaymisen arvoinen paikka, josta mieli alkaa kuitenkin jo hiipia palmujen ja Siaminlahden aarelle.

Sita ennen kuitenkin pari sanaa Macaosta. Napattiin eilen paatti Macaoon, joka on kiinalaisten oma pieni muovinen Las Vegas. Menopaluu Honkkarista lautalla maksoi noin 30 egee ja matkaan kului tunti suuntaansa. Macao oli melko plastinen mesta. Turisteja ei liiemmin nakynyt kaduilla, joita reunustivat eri maiden raflat. Sen sijaan heita loytyi - yllaripyllari - kasinoilta. Macao on ilmeisesti ainoita mestoja Kiinan ihmisten tasavallassa, jossa gamblaaminen on sallittua - ja sen huomasi. Toinen toistaan jarkalemaisempia kasinokolosseja kohosi kaupungin "turistipuolella". Macao on melko pieni city verrattuna Honkkariin. Jos Honkkarissa hengailee vajaa 7 miljoonaa jamppaa, niin Macaossa niita on vain puolisen miljoonaa. Kaupunkivaltion tutkimiseen riitti paiva helposti.

Ainiin, sellainen kommentti viela, etta Macaossa oli hyvin rasittavaa likkua jalankulkijana. Me huomasimme paivan aikana lukuisia kertoja, etta ainoa keino paasta johonkin oli tepastella kapealla autotiella tai tasapainoilla sen reunalla menevalla kaiteella. Turistipuolella ei toki ollut probleemia, mutta paikellisten mestoilla navigointi meni haastavaksi. Takaisin Honkkariin selvittiin. Lisaksi oli mielenkiintoista huomata, kuinka erilainen siisteyspolitiikka kahdessa itsehallintoaseman omaavassa paikassa voi olla. Hong Kongissa sakotetaan lahes kaikesta: roskaamisesta, syljeskelysta, syomisesta ja juomisesta vaarassa paikassa, kessuttelusta kieltoaluilla (joita on paaaaaljon) yms. Macaossa puolestaan savuke sauhusi vapaasti kasinoilla ja pikaruokaloissa. Meininki oli muutenkin vapaamman oloista.

Vahtimisesta huolimatta Honkkari hakkaa Macaon kuitenkin selvasti! Kaupunki on yksinkertaisesti paljon miellyttavampi ja kiinnostavampi.

Yksi Macaon jarisyttavista kasinokomplekseista

Auringonlaksun veijarit kukkulalla Macaossa

Macaon rantaa, taustalla silta manner-Kiinaan

Sands, the official playboy casino

Ei tasta sen enempaa

Macaon kavelytiet oli hanurista :P

Pari sanaa viela myos rahapolitiikasta - siis henkilokohtaisesta sellaisesta. Yopymiseen voi Honkkarissa laittaa rahaa niin paljon kuin ikina haluaa. Me hommasimme huoneen 33 egella per yo eli 11 euroo naamalta. Melko siedettava hinta, joskin paikkakin oli aika kuppainen. Sijainti oli kuitenkin loistava ja se on kaupunkireissuilla yleensa kaikkein oleellisinta. Sapuskaan on kulunut muutamia euroa kerralla. Paivassa ruokaan on ehka mennyt noin 7 euroa. 0.66l oluita irtoaa lahikaupasta alle eurolla. Kallista taalla ei siis ole, jos syo paikallisten omissa paikoissa ja tyytyy simppeliin majoitukseen.

Anyway, Hong Kong ja Macao kuittaa. Tanaan lahdemme iltalennolla etelaan, joskin kaupunkivaltiokierros jatkuu viela Singaporessa. Lennolle tuli Tiger airwaysilla hintaa reilu 80 euroo. Sen jalkeen pyritaan painelemaan palmun alle. Roger.

- Puavo

Kuvia Hong Kongista

2011-01-30T06:54:00.000-08:00

Huilaustauko matkalla Victoria peakille

Maisemia Victoria peakilta

Honkkari ylhaalta

Epelit ylhaalla

Pilvenpiirtajan varjossa

Kukkuu!

Honkikonkia illalla

Pilvenpiirtajien varjoissa

2011-01-29T04:17:00.000-08:00

Idassa ollaan!

Tarkemmin sanottuna suuressa ja ennen kaikkea korkeassa Hong Kongissa.
Ensimmainen kulttuurishokki, tosin hyvin pienimuotoinen sellainen, koettiin heti ensi metreilla, kun lahes bussimme alle juossut intialainen sisaanheittaja tyrkytti melkoisella innokkuudella ja peraanantamattomuudella meille majapaikkaa backpackerghetosta. Emme menneet sinne. Sen sijaan loysimme pienen privaattihuoneen guesthousesta muutaman korttelin paasta.

Hong Kong on juuri sita, mita oikeastaan odotettiinkin. Hektinen ja varivalojen tayttama kaupunki on liikkeessa jatkuvasti. Kontrastia tarjoavat vanhat ransistyneet tornitalot, joita lasiset pilvenpiirtajat varjostavat. Aasialainen miljoonakaupunki lienee taysin oikea termi kuvaamaan tata.

Tanaan eli siis ekana kunnon reissupaivana pyorittiin ympari Honkkaria ja kiivettiin Victoria peakille kaupungin ylapuolelle. Juuri aviisi minuuttia sitten varasin meille jatkolennot eli tiistaina lahdetaan Singaporeen. Sielta luultavasti koitamme ehtia Taolle Banaani-Jussia morjestamaan. Kiina ja Vietnam olisivat kiinnostaneet kovasti, mutta paadyttiin tahan ratkaisuun koska se on halvin ja helpoin. Lisaksi Jussi lahtee Taolta muistaakseni 8.2 takaisin kylmaan pohjolaan. Tuolla puolella Aasiaa on myos on lampoa mukavasti enemman. Taalla kun on tullut melkein kylma, heh.

Taytyy lopetella, kun nettiaika kului lentojen hoitamiseen. Tsekatkaa kuvia toisesta blogista. Palaillaan joko taalta tai Singaporesta.

- Pate ja pojat

Blogin esipuhe (älkää ottako tätä liian vakavasti)

2011-01-26T03:09:00.000-08:00

Tervehdys!

Nyt on aika aloittaa tarina.

Tämä tarina kertoo pakomatkasta. Olemme paossa niistä rutiineista, joihin me kaikki väistämättä ajaudumme ennemmin tai myöhemmin. Madventuresin, jamaikalaisten rastafarien avustuksella, lanseeraama termi Babylon kuvannee sitä mielen vankilaa, joka sitoo ihmiset koneistoonsa uskottelemalla, ettei elämä ole täysipainoista ilman yksilön antamaa kokonaisvaltaista panosta yhteiskunnalle. Me olemme toista mieltä ja pakenemme Babylonista kun vielä voimme - ainakin hetkeksi.

Babylonissa ei sinänsä ole mitään vikaa - itsehän me olemme sen luoneet itseämme varten. Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään asioita ja elämää. Ihmisen on hyvä silloin tällöin astua edes hetkeksi sivuun siltä polulta, jota hänen odotetaan kulkevan. Ei pelkästään siksi että se on hauskaa, vaan myös sen tähden, että meille länkkäreille se ylipäätään on mahdollista. Lisäksi matkailu vieraissa maissa ja kulttuureissa herättää aina tunteita ja ajatuksia koko maailmasta sekä omasta itsestä. Kliseisesti sanottuna matkailu avartaa. Pitänee kuitenkin muistaa, että oma paratiisi saattaa olla toisen ihmisen Babylon.

Tässä blogissa tullaan vaihtelevalla laiskuudella kertoilemaan pakomatkan vaiheista ja julkaisemaan kuvia. Lisäksi mahdollisen inspiraation yllättäessä saatatte joutua lukemaan Kolkhozin seuraavalle levylle päätyvää lyriikkaa tai muuta tekotaiteellista löperrystä (kuten tämä).

Pakomatka alkaa huomenna 27.1.2011 yölennolla Helsingistä Hong Kongiin. Seuraava kohde on vielä mysteeri.

- - Pate

PS. Oikeesti tää on ihan tavallinen blogi, joka kertoo mun Kaakkois-Aasian reissustani Juitun ja Karin sekä myöhemmin myös Simban kanssa. Toinen samaisen reissun blogi löytyy sivulta http://keisarinmatkassa.blogspot.com. Welcome!